Vihollisten tarkoitus oli ilmeinen. He aikoivat pyrkiä yhä kauemmaksi sivulle, kunnes he ja pakenija olisivat jotakuinkin suorassa linjassa, jolloin jompikumpi saattaisi ampua hänet, miten hyvänsä hän koettaisikaan suojella itseään.
Kaikista pahinta oli, ettei Brayton keksinyt mitään tehoisaa keinoa tehdäkseen tyhjäksi tekeillä olevan sotajuonen, sillä jos se onnistuisi, niin hänenkin kohtalonsa olisi varma. Molemmat intiaanit hiipivät todellakin puulta toiselle tullen yhä lähemmäksi paikkaa, josta saattoi mainiosti ampua kuoliaaksi tuon vihatun valkoisen miehen. Oli yksi ainoa keino, jolla punanahkojen suunnitelman saattoi tehdä mitättömäksi, ja se oli, että toinen intiaani ammuttiin. Mutta se näytti aivan mahdottomalta, sillä he olivat niin varovaisia siirtyessään turvapaikasta toiseen, että heitä näki vain vilahdukselta.
Kaikki olemme luultavasti kuulleet kertomuksen valkoisesta miehestä, joka oli joutunut samanlaiseen tilanteeseen kuin Brayton Ripley. Hän pani lakkinsa näkyviin pyssynpiipun päähän ja sai sillä petoksella intiaanin laukaisemaan pyssynsä. Mutta sellainen ei voinut enää onnistua. Amerikkalainen intiaani oli jo siksi kokenut, ettei häntä petetty niin kouraantuntuvalla tavalla.
Brayton ei tuhlannut aikaa sellaisiin turhiin yrityksiin, vaan tähtäsi Vasemmalla puolella olevaa intiaania ja oli valmis heti laukaisemaan, kun vihollinen näyttäytyi. Nuorukaisella oli terävä silmä ja hän oli taitava ampuja. Jos hän onnistuisi surmaamaan toisen vihollisensa, niin hän tiesi toisen syöksyvän esille ja hyökkäävän hänen kimppuunsa ladattuine pyssyineen, ja omaansa hän ei ehtisi silloin enää ladata.
Tilanne olisi silloin hyvin vaarallinen ja siitä kunnialla suoriutuminen oli äärimmäisen epävarmaa, mutta Brayton toivoi parasta. Vanhan sotaurhon tyyneydellä piti hän pyssyä poskellaan ja odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen laukauksen, joka oli ratkaiseva niin hänen kuin hänen vastustajansakin kohtalon.
Sopiva tilaisuus tuli kolmen minuutin kuluttua. Vasemmalla puolella piileskelevä soturi oli käynyt menestyksestään rohkeaksi ja loikkasi tavallista pitempään päästäkseen erään suuren puun suojaan.
Jos hänen aikeensa onnistuisi, niin punanahkojen keskinäinen asema olisi silloin sellainen, että jompikumpi voisi ampua valkoista miestä. Jos viimemainittu hiipisi puun toiselle puolelle päästäkseen suojaan shawneen pyssyltä, niin hän joutuisi samassa toisen intiaanin armoille. Toinen tahi toinen ampuisi kuulan hänen lävitsensä.
Vasemmalla puolen oleva intiaani painoi alas päänsä ja hartiansa kuin pensaan suojassa hiipivä metsästäjä ja loikkasi kevein askelin puuta kohti, jonka suojaan Brayton tiesi hänen pyrkivän. Hän oli parin askeleen päässä maalistaan, kun hän hypäten korkealle kiljaisi korvia vihlovasti ja suistui, hengetönnä tantereeseen.
Samalla hetkellä kuin Brayton Ripleyn pyssyn terävä paukaus kajahti metsässä, hyppäsi toinen intiaani puun takaa ja syöksyi riemuitsevasti kiljahtaen häntä kohti. Silloin huomasi valkoinen mies, että näyttämölle oli ilmestynyt kolmaskin soitin.