PELASTUS
Kolmas soturi, joka ilmestyi näyttämölle samassa kuin intiaani kaatui, oli Mul-keep-mo.
Ensin luuli Brayton Ripley häntä viholliseksi, mutta katsottuaan tarkemmin tunsi hän ystävänsä ja tiesi olevansa hyvässä turvassa. Hän siirtyi puun suojaan siten, että runko oli hänen ja riemuiten lähestyvän vihollisen välissä, joka varmasti uskoi ehtivänsä nuorukaisen kimppuun, ennenkuin tämä ehti ladata pyssynsä. Brayton rupesi lataamaan, ja katselija ei olisi uskonut hänen olleen vähääkään rauhattoman tahi kiireissään, vaikka lienee tarpeetonta sanoa, ettei Brayton tuhlannut sekuntiakaan.
Hyökkäävä intiaani oli juossut suunnilleen puoliväliin puuta kohti, jonka takana nuori mies piilotteli, kun hän teki juuri samanlaisen tempun kuin hänen toverinsakin äsken, mutta sillä erotuksella, että hän suistui maahan: kuin ukkosen lyömänä ja pyssykin kirposi hänen kädestään pitkän matkaa. Miami-soturi oli ampunut yhtä tarkasti kuin valkoinen mieskin.
Brayton kaatoi juuri ruutisarvestaan ruutia pyssynsä sytytysreikään, kun hänen tumma ystävänsä saapui paikalle.
"Miami", sanoi kiitollinen nuorukainen lopettaen latauksen ja ojensi kätensä, "se oli miehen työ — henkeni pelastitte."
"Hugh! pelastit kerran Kalkkarokäärmeen hengen, kun hän oli kuolemaisillaan."
"Enhän kiellä, että kerran sattumalta tulin avuksenne. Luulen, että hyvin harvat kansalaiseni olisivat käyttäytyneet toisin, ja olette jo aikaisemmin monin verroin maksanut kiitollisuudenvelkanne."
"Asian laita ei ole niin", vastasi intiaani yllättävästi; "kun valkonaama on intiaanille ystävällinen, niin intiaani ei voi sitä milloinkaan korvata."
"No oli nyt miten oli; mutta kuinka jaksavat piiritetyt? Miten he voisivat suoriutua tästä pulmasta? Onko mitään pelastuksen keinoa?"