Pantteri vaikeni hetkiseksi kuultuaan tämän vastenmielisen kysymyksen ja vastasi sitten siihen toisella kysymyksellä:
— Onko puunrungolla istuva lapsi lähetyssaarnaajan oma lapsi?
— Ei, mutta hän on lähetyssaarnaajan ystävän lapsi. Tyttö ei ole vahingoittanut eikä vahingoita shawanoeja.
— Mutta hänen vanhempansa vahingoittavat. Kun lapsi kuolee, saavat he kipeämmän haavan kuin päällikön kuulan tekemä; sentähden Wa-on-mon surmauttaa hänet.
— Kuulkoon Wa-on-mon suuren hengen ääntä, joka kuiskaa hänen povessaan; osoittakoon hän vangille samanlaista hyväntahtoisuutta kuin lähetyssaarnaaja osoittaisi suuren päällikön lapsille, kuin vangin isä osoittaisi Wa-on-mon'in lapsille, jos suuri henki antaisi ne hänelle.
— Lähetyssaarnaaja puhuu kahdella kielellä. Hän valehtelee. Hän on koira eikä hän saa käyttää enää semmoisia sanoja! huudahti Pantteri, jonka kärsivällisyys näytti nyt kokonaan loppuneen. Lähetyssaarnaajankin pitäisi kuolla kuin koiran, mutta menköön hän omiensa luo. Lasta hän ei saa mukaansa; lapsi kuolee auringonnoustessa.
27. Viimeinen mahdollisuus.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun lähetyssaarnaaja päätti käyttää viimeistä mahdollisuutta Mabel Ashbridgen hengen pelastamiseksi. Hänen tarkka silmänsä huomasi, että vähintäänkin puolitusinaa Pantterin sotilaita liikuskeli leirin ulkopuolella tutkien valkoisten hommia virran takana, ja he kävivät kertomassa näkemiänsä päällikölle.
Se seikka ei kuitenkaan huolettanut lähetyssaarnaajaa. Valkoisia ei enää mikään vaara uhannut, ja olihan Boone heidän luonaan; Kenton taas oli jossakin vihollisten lähiseudulla.
Mabel Ashbridge istui puunrungolla ihmetellen ja suruissaan. Hän katseli päällikköä ja valkoista miestä. Kuinka konstikkaasti ne puhuivatkaan! Heitä ei voinut ollenkaan ymmärtää. Tuntui välistä kuin nuo miehet olisivat huvikseen äänessä lasten lailla; sillä eroituksella vain, että päällikkö tuntui väliin olevan paha valkealle miehelle, joka näytti niin ystävälliseltä, että hänellä varmaan on oma pieni tyttö kotona.