— En ymmärrä teitä, pastori.
— On ehkä parasta, etten selittele — mutta muistakaa sanani.
— Ainakaan minä en livistä! Lähden suoraan kalliolle, aamu valkenee pian.
— Minä seuraan.
Muutaman minuutin ripeän astunnan jälkeen he olivat paikalla.
— Nyt jätän teidät tähän ja palaan jälleen intiaanipäällikön luo, sanoi Finley. Jumala olkoon kanssanne — ja älkää unhottako, mitä äsken sanoin.
He puristivat toistensa kättä ja erosivat.
Intiaanileiriin palatessaan oli pastori sangen varovainen, ettei sattuisi punaisiin sotilaihin. Ja oltuaan varma, ettei ihmissilmä häntä näe, laskeutui hän polvilleen öisen metsän juhlallisessa hiljaisuudessa ja anoi Jumalalta apua ja selvitystä nykyiseen pulmalliseen tilaansa.
Hänen poissa ollessaan ei intiaanileiri ollut paljoakaan muuttunut. Soturit nyt istuivat keskustellen, toiset nukkuivatkin.
Pikku Mabel makasi ruohikolla hirren luona entistä mukavammassa asennossa. Lähetyssaarnaaja sai sen kummallisen ajatuksen, että ehkä Pantteri itse on kohentanut heikkoa vankiaan.