Päällikkö jutteli jonkun matkan päässä neljän sotilaansa kanssa. Näistä oli kaksi tullut leiriin lähetyssaarnaajan lähdettyä; he siis olivat vakoojia.
Finley koetti päästä heitä niin lähelle, että olisi voinut kuulla, mitä he puhuivat, mutta Pantteri ja hänen miehensä eivät sitä sallineet. Hän istuutui siis hirrelle, odottamaan Pantterin puhuttelua.
Tämä tulikin pian ja istuutui hänen viereensä. Raivoisan päällikön mokkasiinit olivat niin lähellä nukkuvan lapsen kiharaista päätä, että jos pienokainen olisi vierähtänyt viisikään senttimetriä, hän olisi satuttanut Pantterin varpaisiin.
— Onko veljeni tavannut valkean erämiehen? kysyi Wa-on-mon synkempänä kuin äsken.
— Erosin hänestä hetkinen sitten.
— Iloitseeko hänen sydämensä siitä, että Wa-on-mon tahtoo kohdata hänet?
— Hänen sydämensä paisuu riemusta, vastasi Finley syvästi alakuloisena odotettavan pöyristävän tapauksen johdosta.
— Eikö hän aijo juosta tiehensä?
— Hänkö se eilen juoksi? oli pureva vastaus, joka vaikutti päällikköön. Hän on jo kalliolla.
— Wa-on-mon on siellä auringon noustessa.