— Lähettää meidät Taneli Boonen asuntoon. Siellä on aluetta laajalta, monta pirttiä ja asuntoa vaikka parillekymmenelle perheelle.
— Kuinka pitkältä sinne on?
— Ei kai viittäkymmentä englannin peninkulman pitemmältä.
— No, miksi emme mene sinne suoraan, vaan pysähdymme paalumajalla?
— Jos sen voisimme, olisimme yhtä hyvin voineet jäädä omaan pirttiimme raivausalueemme luo; sillä tie kulkee Kentuckyn vaarallisimpain seutujen kautta.
— Mitenkä sinne sitten paalumajalta pääsemme?
— Täytyy odottaa sopivaa tilaisuutta. Nyt se ei käy päinsä, mutta ehkä jonkun päivän kuluttua. Kenton tai Boone tai joku muu heidän kumppaneistaan tietää kyllä tarkoin.
Agnes aikoi jotakin vastata, mutta samassa yksi valkoisista erämiehistä, joka kulki hiukan edelläpäin sivulla, päästi kauhean kirkaisun, joka saattoi kuulua peninkulmankin päähän. Hänen säikähtyneet toverinsa pysähtyivät ja puristivat lujemmin kivääriänsä ja katsoivat ihmetellen mieheen, joka menetteli kuin mieletön. Hän oli viskannut pois pyssynsä ja temmaissut paksun puunoksan, jolla pieksi maata kohden.
Pian saattoi huomata, että hänen edessään kiemurteli jättiläiskokoinen kalkkalokäärme. Mies oli aivan raivostunut ja hakkasi petoa vielä senkin jälkeen, kun se oli aivan kuollut.
— Mitä se hyödyttää enää, Jim? huusi Hastings, joka kirkaisun kuultuaan oli rientänyt paikalle. Käärme on jo kuollut. Puriko se sinua?