— Minä näen vähän, sanoi Agnes Altman, minulle ovat silmäni yhtä suureksi avuksi kuin korvanikin.
— Teillä on nuorilla hartioillanne älykäs pää. Tähystelkää siis tarkasti. Punanahkoja parveilee ympärillämme, ja missä niitä on, yrittävät ne aina ilkikurisuutta, sanoi Hastings.
— Ettehän tarkoittane, huomautti mr Ashbrigde, että mr Altman, minä ja poikani istumme täällä vain naisväen seurana. Eikö jokaista miestä tarvita varustuksen puoltajaksi?
— Jos tahdotte, voimme kyllä käyttää teitä?
— Tietysti me tahdomme, vastasi mr Altman heti.
— Tulkaa sitten!
Hastings osoitti heille kullekin paikkansa. Heillä oli kaikilla kivääri, ja olivat he valmiit taistelemaan viimeiseen asti intiaanien hyökätessä. Jolleivät punanahkat jo tietäneet heidän oleskelupaikkaansa, niin aivan varmaan saivat he sen pian tietää.
Omille miehilleen oli Hastings antanut käskyn, että näiden on ammuttava heti jokainen intiaani, jonka näkevät, varoen kuitenkin, etteivät tee erehdyksiä.
— Kukin punanahka on tällaisessa tilaisuudessa kallisarvoinen. Ja jos ken masentaa Pantterin itsensä, hän on saanut kymmenen miehen arvoisen voiton.
Kaikki miehet sijoittuivat kaihdoksiin kivien, puiden tai maavallien taa metrin tai parin päähän toisistaan.