Rantaa pitkin luovimisen sijasta hän oli joko soutanut väljille vesille tahi samosi muuten eteenpäin niin nopeasti, ettei närkästynyt valkoinen mies saavuttanut häntä.
Ennen pitkää Kenton siis pysähtyi, vakuutettuna siitä, että vene oli nyt menetetty ainaiseksi.
— Minut saadaan hirttää, jollei se punanahka ole viisas mies! mumisi hän jossakin määrin ihaillen vastustajaansa. Onhan Siimon Kentonia ennenkin juksattu, mutta ei koskaan tällä tavalla.
Ainoastaan heikko toivo oli enää metsänkävijällä jälellä — toinen vene, jonka hän viikkokauden päivät sitten oli kätkenyt erääseen niemekkeeseen lähelle Kalkkalokäärmelahtea. Jos se olisi säilynyt intiaanien väijyviltä katseilta, korvaisi se kärsityn vahingon.
Mutta saattoiko sitä toivoa? Punanahkoja oli nyt kaikkialla liikkeellä, ja joku heistä on saattanut huomata veneen — vaikkapa sattumalta.
Tähän kysymykseen sai vastauksen vain yhdellä tavalla. Oli mentävä katsomaan, oliko alus siellä, jonne hän oli sen jättänyt ja josta hän toivoi sen tapaavansa.
Kenton samosi rannikkoa melkein huolettomalta näyttävällä kiireellä. Kalkkalokäärmelahtea lähestyessään alkoi hän kuitenkin noudattaa tavallista varovaisuuttaan, vaikkapa pimeys ja tuuli tekivätkin parhaansa suojatakseen häntä.
Tavallista rauhattomampana hiipi hän paikalle, johon hän oli huolellisesti venheensä kätkenyt.
Hän suoritti etsintänsä yhtä nopeaan kuin huolellisesti, ja se paljasti hänelle sen surullisen tosiasian, että toinen vene oli hävinnyt samaa tietä kuin ensimäinenkin.
14. Rauhanhäiritsijä.