Erämies käänsi päätään, katsoi yli olkansa ja näki miehen hahmon taivasta vasten; hänellä maassa maatessaan oli näet seisaallaan olevaan viholliseen nähden edullisempi asema.
Jim ei epäillyt hetkeäkään. Hän kääntyi seljälleen, veti jalat alleen ja oli silmänräpäyksessä pystyssä.
Samassa hän viritti kiväärinsä.
Intiaani kuuli sen, hän ei kuitenkaan valmistautunut vastustamaan, vaan kääntyi pakoon.
Valkoinen mies syöksyi jälkeen voidaksensa tarkasti ampua. Pakolainen oli nähtävästi yhtä perehtynyt paikkaan kuin hänen vainoojansakin, sillä hetkeäkään epäilemättä osasi hän oikeaan suuntaan.
Hän oli lähellä ulommaista rintavarustusta ja hyppäsi jonkun esteen yli; silloin sai jälestä samoava erämies toivomansa tilaisuuden. Hänen kiväärinsä kohosi ja pamahti, — intiaani ulvahti, kaatui eteenpäin, kaivoi hetkisen maata käsillään ja jäi sitten paikalleen hengenhieveriksi.
— Siinä teit reippaasti, Jim, sanoi Hastings tyynesti. Lataa nyt pian vain kiväärisi.
— Kyllä minä sen konstin osaan! Mahtaneeko täällä vain olla useampia punanahkoja?
— Siinä tapauksessa ne ovat varovaisempia, mutta eihän sitä koskaan tiedä — hiljaa!
Puiden lomasta kuului pöllön värisevä ääni, niin hiljainen että erämiehen harjaantunut korvakin saattoi vain tuskin ja tuskin eroittaa sen.