— Se on Kenton, sanoi Hastings puoliääneen; ja minua suuresti ilahduttaa hänen tulonsa, sillä nyt saadaan jotakin tehdyksi.
15. Huonoja toiveita.
Kymmenen minuutin kuluttua ilmestyi kuuluisa metsänkävijä varustukseen niin hiljaa kuin maasta kohonnut. Hän istuutui maahan neuvotellakseen Hastingsin kanssa; sillä muiden täytyi olla vahtipaikoillaan. Kenton antoi alakuloisen kertomuksen seikkailustaan, jonka me jo tunnemme.
— Minä luotin kahteen venheeseen, päätti hän puheensa, ja toisen minä sainkin käsiini, mutta nyt ei minulla ole yhtään ainoaa. Mutta ei auta jäädä sitä suremaan.
— Ei, myönsi hänen puhetoverinsa; meidän on sittenkin tehtävä, mitä voimme.
— Niinpä tietenkin, vaikka toiveet ovat toistaiseksi huonot. Onko Boonesta kuulunut jotakin?
— Ei mitään.
— Paljon riippuu hänen harkinnastaan. Hän on nähnyt enemmän intiaaneja ja hän on minua viisaampi, Eivätkä punanahkat vihaa häntä niinkuin minua; sentähden on hänen helpompi päästä selville heidän aikomuksistaan.
— Intiaaneilla on varmaankin pari venettä, sanoi Hastings kiintyen erääseen ajatukseen.
— Ymmärrän, mitä te tarkoitatte, eikä kukaan ole minua innokkaampi yritykseen ryhtymään, jos on vähänkin onnistumisen toivoa.