— Sieppasittehan te niiltä äsken venheen.
— Mutta silloin intiaani nukkui, ja hän oli yksin. Mutta täällä heitä on yhdessä vähintään parikymmentä — luultavasti enemmänkin — ja jokainen heistä on nyt niin valpas ja varuillaan kuin olisi maannut neljätoista vuotta ja kuusi kuukautta. Nyt ne syöpäläiset, lisäsi erämies katkerasti, eivät mitään muuta toivo niin hartaasti kuin että Siimon Kenton yrittäisi niiltä varastaa venheen. Silloin he veisivät häneltä päänahkan ja ilkkuisivat viedessään. He odottavat, että minä yrittäisin.
— No niin, meille käy täällä samalla tavalla kuin Jimille ja hänen tovereilleen muutamia kuukausia sitten, — eikä meillä ole niinkään hyviä toiveita, ei puoleksikaan.
— Miksi ei?
— Ensinnäkin he olivat kaikki karaistuja miehiä, jotka osasivat tapella ja tappelivat, vaikka sitten huomasivatkin parhaaksi väistyä suuren joukon tieltä. Meillä on muassamme kaksi iäkästä naista, yksi tyttö ja yksi lapsi; eikä meistä luonnollisesti kukaan pakene niin kauan kuin voi seistä jaloillaan.
— Ei luonnollisesti, niin arvelee jokainen.
— Kun taas valkenee, syöksevät punanahkat kimppuumme joka taholta. Ne ampuvat meidät yhden kerrallaan puiden takaa.
— Pahemminkin ne voivat tehdä, huomautti Kenton.
— Mitenkä?
— Näännyttää meidät nälkään. Raivausalueelta ja sille rakennetusta pirtistä lähdettyämme emme ole syöneet mitään. Siitä ei vielä ole kovin kauan, mutta eihän meillä ole rahtuakaan ruokaa mukana.