Isäntä kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kuinka hän valittikaan kovaa kohtaloa, joka oli tullut itsepäisen pojan osalle, huomasi hän, ettei siitä voitu moittia ketään muuta kuin häntä itseään.
— Jos hän joutuu intiaanien käsiin, on se hirmuista, sanoi mr Altman.
— Punanahkat eivät pidä neekereistä, ja sitä paitse on heillä syytä vihata häntä.
— Kuulin, että hän teki paljon teidän väkenne pelastamiseksi, sanoi Hastings.
— Aivan varmaan, sanoi Kenton. Kun milloin syöpäläinen kaatui luodista, oli se melkein aina lähtenyt Jetron kivääristä, ja merkillisintä on, kun hän sieppasi itse Pantterin kiinni ja oli viedä häneltä hengen.
— Punainen päällikkö kai kostaisi hänelle mielellään? kysyi Altman.
— Kuinka hän meitä muita vihanneekaan, hän varmaankin antaisi kaksi meitä tuosta neekeripojasta. Jos hän hänet tapaa, kiduttaa hän hänet kuoliaaksi.
Tämä ajatus oli kiusallinen, mutta eihän pojan hyväksi voitu mitään tehdä. Ja uhkasihan heitä kaikkia yhtä pelottava vaara.
— Minusta tuntuu, sanoi Hastings, mr Altmanin poistuttua, että mitä voitaneekaan yrittää näiden ihmisten pelastamiseksi, täytyy sen tapahtua heti tänä yönä.
— Siitä ei ole epäilyä — halloo, kuka siellä?