Pimeästä ilmestyi haamu, jonka Kenton heti tunsi ryhdistä.
— Sinäkö siellä olet, Taneli?
— Minä olen, sanoi vanha urho tyynesti ja istui toisten rinnalle ikäänkuin hän olisi ollut vain muutaman minuutin erillään heistä. Oli vaikea löytää teitä, — halutti huutaa monta kertaa.
— Miksi et tehnyt niin? Minä tein.
— Intiaaneja on metsässä paljon. Minä kuulin heidän usein huutavan toisilleen, ja minulla oli paljon huolta karttaessani, etten törmännyt heitä vastaan. Jos minä olisin antanut merkkiäänen, olisivat he vastanneet, ja silloin olisi ollut huono juttu. Arvasin, että löydän teidät jostakin.
— No niin, Taneli, sanoi Kenton Booneen kääntyen, mitä luulet punanahkain nyt suunnittelevan?
— He kai odottavat aamua siellä missä ovat, ja sitten he kai ampuvat.
— Ja pitävät meitä täällä teljettyinä, kunnes kuolemme nälkään?
— Niin, epäilemättä.
— Ja sinä uskot, että mitä tehdäänkin näiden ihmisten pelastamiseksi, se pitää tehdä ennen auringonkoittoa?