Kenton, Boone ja Hastings pitivät sotaneuvotteluja.
— Näyttää olevan vain yksi keino, virkkoi Boone, sitten kun toiset olivat ajatuksensa lausuneet, ja sekin surkean heikko.
— Niin, nykyisissä oloissa, myönsi Kenton.
— Olemme jo nähneet, että joku meistä voi hiipiä täältä pois metsään. Ja miksi ei silloin pari kolme toistensa jälkiä astuen?
— Totisesti, virkkoi Hastings.
— Olettakaamme siis, että minä menen oikealle ja Siimon vasemmalle ja että kumpikin meistä ottaa mukaansa kaksi henkilöä ja että nämä henkilöt ovat naisia.
— No niin — ja jos te pääsisitte intiaanileirin läpi niiden keralla? kysyi Hastings.
— Silloin olisi tehty, mitä tehdä pitää. Jos me selviytyisimme syöpäläisistä ja meillä olisi vielä suuri osa yötä jälellä, niin päivännoustessa olisimme paalumajalla.
Kenton ei hyväksynyt tätä suunnitelmaa ja sen hän myöskin sanoi.
— Sinä ja minä kulkisimme kyllä, lausui hän, vartiaketjun läpi, koska olemme jo tänä yönä sen tehneet, Taneli, mutta naisia me emme voisi ottaa mukaan.