Boone luotti ystävänsä kokemukseen ja sanoi:
— Silloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin olla täällä ja taistella intiaanien kanssa. Me voimme surmata heistä eräitä, ehkäpä Pantterinkin, mutta kukaan meistä ei jää eloon hänen kuolemastaan iloitsemaan.
Kenton istui hetkisen äänetönnä.
Hänen ystävänsä tiesivät, että hän harkitsi ankarasti aseman vaikeutta ja että hän kenties keksii pelastuskeinonkin, joskin epätoivoisen. Ei Boone eikä Hastings tienneet ehdottaa mitään ja odottivat jättiläiskokoisen ystävänsä sanaa tahi tekoa.
Vihdoin nousi Kenton sanomatta sanaakaan.
Toiset tekivät samoin, vaikka he tällaisessa asemassa olivat enemmän alttiit hiipiväin vihollisten kuulille.
— Ota minun kiväärini, Taneli, sanoi nuorempi erämies merkityksellisesti, jollen minä koskaan palaa, pidä se muistona niistä monista hetkistä, joita olemme yhdessä suorittaneet Lännen metsissä.
— Sen teen, sanoi Boone ja otti kiväärin.
— Mutta, väitti Hastings, emmekö minä ja Boone, voi jotenkin auttaa teitä.
— Ette. Minun täytyy tällä kertaa mennä yksin. Kun te ja minä äsken juttelimme, niin muistattehan, että minä sanoin, ettei ole mitään mahdollisuutta ryöstää näillä seuduin venettä punanahkoilta — muistattehan sen, Hastings?