Sen jälkeen oli helppo työntää alus väylälle, ja niin alkoi purjehtiminen vastavirtaan.
Tumma-ihoinen nuorukainen oli sanomattoman ihastunut seistessään laivansa perässä ja katsoessaan, kuinka hyvin se kävi. Kun hänellä sitten ei ollut mitään tekemistä, istuutui hän kokkaan proomun reunalle, piti kivääriä käsissään ja antoi jalkojen viilettää vettä. Hän arveli, etteivät Kenton, Boone, Altman ja Ashbrigde yhdessäkään olisi keksineet sellaista mainiota kulkuneuvoa.
Proomu tärähti nyt johonkin kariin ja pysähtyi äkkiä, jolloin neekeri tuiskahti virtaan. Pahemmatta onnettomuudetta kiipesi hän pian märkänä ylös jälleen. Vahvoin käsivarsin sai hän sauvan avulla aluksensa irti ja työnsi sen syvemmille vesille.
— Tällaista luiskausta ei saa toisen kerran tapahtua, virkkoi hän päättävästi.
Proomu kulki lakkaamatta vastavirtaan, vieläpä nopeammin kuin oli tullut virran mukana alaspäin. Pilvet kaihtoivat joskus kuun, joka taas toisin ajoin hohti niin kirkkaasti, että rannalta saattoi eroittaa jokaisen puun oksan. Vesi lotisi keulan edessä, ja aallot läikkyivät molemmilla sivuilla.
Hänen tähystelevä silmänsä ei huomannut mitään ihmisliikettä, ainoastaan eräs kiväärinlaukaus Kalkkalokäärmelahden luota ilmaisi, että elämä sittenkin vielä kuohuu, valppaana, hurjana, väkivaltaisena.
Ja silloin sattui, että se intiaani, jonka oli onnistunut siepata Kentonin vene, palasi.
Tuo älykäs soturi tiesi, että erämies huomaa pian varkauden ja lähtee omaansa etsimään. Sentähden hän aalloilla meloessaan tähysteli alinomaa vain rantaa kuunnellen ja katsellen yht'aikaa.
— Kuka siellä?
Rämeällä äänellä lausuttuna olisi tällainen kysymys yön hiljaisuudessa säikähdyttänyt rohkeintakin.