Kaikkia elähdytti toivo ja kiitollisuus, kun rouva Ashbridge päästi sydäntävihlovan huudon.
— Missä on Mabel? Minne Mabel on joutunut? Oi hyvä Jumala, hänet on viety minulta!
Kauhu valtasi koko seurueen. Etsittiin proomun joka soppi: pientä kymmenvuotista Mabelia ei mistään löydetty.
Lähetyssaarnaaja Finley totesi seuraavan kovin surullisen asian:
— Hän on joutunut shawanoe intiaanien käsiin; siitä syystä Siimon Kenton samosi metsään.
23. Intiaanileiri.
Kun Mabelin vanhemmat yön pimeydessä riensivät alas proomua kohden, taluttivat he silloin tytärtään. Suuressa tungoksessa proomun luona hellittivät vanhemmat hänen kätensä. Isä yhtyi puolustajain joukkoon, sillä intiaanit hyökkäsivät juuri. Mabel meni proomuun sen keulapuolelle ja oli siellä kumarruksissa niinkuin lähetyssaarnaaja oli käskenyt. Kuulia vinkuikin hänen ylitsensä. Mutta silloin hän ajatteli, että proomun peräpuolella on parempi olla. Ja hän lähti pyrkimään sinne kiertotietä hypäten ensin maalle kohotakseen sieltä portaita aluksen perälle. Mutta silloin intiaanisoturi sieppasi hänet syliinsä ja kiiti pois tytön huudoista ja vastarinnan yrityksistä huolimatta.
Ainoastaan Kenton näki tässä yönpimeydessä tytön ryöstämisen ja hän ymmärsi heti, että jos pienokaista tahdotaan pelastaa, on samassa silmänräpäyksessä ryhdyttävä toimeen. Hän syöksyi ryövärin jälkeen kuin myrskytuuli, juoksi niin kovasti, että oli loukata itsensä kiviin ja puunhaaroihin, mutta seuraus olikin, että hän saavutti intiaanin ehkä jo kymmenen metrin päässä rannasta. Punanahka kulki lapsi sylissä aavistamatta, että häntä ajettiin taitaa.
Bengaalilainen tiikeriäiti ei syökse kiivaammin metsästäjän kimppuun, joka kuristaa hänen kiljuvan penikkansa kuin Siimon Kenton hyökkäsi intiaania vastaan, joka vei Ashbrigden pientä tytärtä.
Oli niin pimeä, ettei silmä voinut ohjata iskua; Kenton tiesi kuitenkin, että mies oli hänen vallassaan, ja muutamassa sekunnissa oli hänestä selviydytty.