Jos metsässä olisi ollut hiukankaan valoisampaa, olisi Mabelin pelastus onnistunut hyvin; mutta nyt ei tyttö ymmärtänyt hirveän taistelun tarkoitusta, ja samassa kun intiaani hellitti kätensä hänestä puolustaakseen itseään, lähti hän pimeässä juoksemaan palatakseen omaistensa luo proomuun.
— Hei, pieni tyttönen, missä sinä olet? huuteli Kenton ja koetti tavoittaa lasta. Tyttö ei joko kuullut hänen ääntään tahi ei tuntenut sitä; metsänkävijä huomasi pian, että lapsi oli hävinnyt, eikä tiennyt minne.
Kenton samosi niin pian kuin taisi jälleen rantaan ja pysyttäytyi siellä varjossa tarkastellakseen ympäristöä. Kuu valaisi kirkkaasti ja näytti proomun, joka oli ehkä parinkymmenen metrin päässä rannasta ja liukui yhä loitommalle. Ja niin pakolaisten ponnistellessa voimiaan siirtyäkseen toiselle puolelle jäi kaksi valkoihoista Pantterin säälimättömien soturien keskelle.
Omasta puolestaan ei Kenton ollut huolissaan, sillä hän oli usein ollut pahemmassakin pälkähässä ja osannut siitä selviytyä, mutta pienen tyttöparan kova kohtalo suretti häntä sitä enemmän.
Koska oli aivan turhaa kulkea raahustaa puiden seassa, päätti Kenton ryhtyä siihen ainoaan yritykseen, josta saattoi menestystä toivoa. Hän päätti lähteä etsimään intiaanien yhteistä kokouspaikkaa, Pantterin leiriä.
Tämä tehtävä ei ollut niinkään vaikea kuin olisi voinut luulla. Kentonin kaltaiselle erämiehelle oli helppo karttaa liikkeellä olevia sotilaita. Hänen ei tarvinnut kauan kulkeakaan nähdäkseen leiritulen kimmeltävän solan takaa, jossa intiaanit olivat aikoneet tuhota koko seurueen sekä uutisasukkaat että erämiehet.
Hän kulki varovasti pensaikkojen läpi ja saavutti vihdoin paikan, josta hän, itse huomatuksi tulematta, saattoi vapaasti katsella leiriä.
Keskellä avonaista leiripaikkaa paloi nuotio. Tulen takana istui kaatuneella puun rungolla kolme sotilasta. He olivat maalatut ja varustetut kovin pöyristyttävän näköiseksi.
Heillä oli kullakin rihlapyssy, tomahawki ja puukko, ja he puhuivat sangen kiihtyneesti. Yksi oli muistiaisiksi yön kahakasta saanut haavan käsivarteensa, joka oli siteissä.
Tulen oikealla puolella seisoi kaksi punanahkaa, jotka myöskin puhuivat vilkkaasti. Taaempana, jonne tulen loimo ei kylliksi valaissut, istui intiaaneja ryhmittäin maassa. Kenton huomasi mielihyväkseen, että monet niistä olivat saaneet haavoja.