Kaatuneita ei näkynyt, vaikkeivät intiaanit koskaan unhota surmansaaneita tovereitaan. Näille "autuaille metsästysmaille" menneille sotilaille pannaan toimeen useita kunnianosoituksia.
Saapuvilla oli vain viisitoista henkilöä, mutta, kaatuneita lukuunottamatta, oli tietenkin useita vielä poissa. Kenton ei nähnyt niitäkään kahta, joita hän etsi: Mabelia ja Pantteria.
Muutamain minuuttien kuluttua saapui kumpikin valopiiriin. Wa-on-mon talutti pientä vankia kovalla otteella käsivarresta sekä astui tyynenä kaatuneen puunrungon luo, jossa hän viittasi Mabelin istumaan.
Tyttö totteli yhtä nopeaan kuin isän tai äidin käskyä.
Pantteri jäi seisomaan. Ne kolme, jotka olivat aikaisemmin istuneet hirrellä, lähestyivät päällikköä, ja useita muitakin kokoontui hänen ympärilleen.
— Ah! mumisi Kenton puristetuin leuoin ja katsoen raivoisasti Pantteriin, jospa minä olisin kohdannut sinut yksin tytön kanssa!
Lapsi, jolla oli kotikutoinen lämmin puku, katseli arasti ympärilleen. Saattoi huomata, että hän käsitti odottavan vaaran suuruuden. Kyynelten jälkiä näkyi vielä hänen kasvoillaan, mutta Pantteri oli nähtävästi peloitellut hänet niin, ettei lapsi parka uskaltanut enää hakea itkustakaan lohdutusta.
Istuessaan pölkyllä pienet pulleat kädet yhteen puristettuna hän tuskin kertaakaan käänsi katsettaan pois intiaanipäälliköstä ja hänen lähimmistä miehistään. Hän ymmärsi, että he ratkaisevat hänen kohtalonsa.
Kenton kuitenkin luuli, että Pantteri neuvotteli sotilaiden kanssa, mitenkä pakolaiset voitaisiin parhaiten estää paalumajalle pääsemästä.
Erämiehen ajatukset työskentelivät ankarasti keksiäkseen keinon lapsen pelastamiseksi. Hän oli varma siitä, että intiaanit ennemmin tai myöhemmin tuomitsevat hänet kuolemaan. Pitäisi vain nyt saada tietää, milloin hänet aijotaan uhrata.