Valkean miehen tunkeutuminen hänen sotaneuvostoonsa raivostutti häntä. Hän mutisi jotakin, jonka läsnäolijat käsittivät tyytymättömyyden purkaukseksi sen johdosta, että kulkija oli päästetty tänne. Intiaanien tavan mukaan hänet olisi pitänyt ampua tahi hakata maahan paljon ennen kuin hän pääsi häiritsemään päällikön neuvottelutilaisuutta.
Mutta nyt hän seisoi siinä osoittamatta vähintäkään epäröintiä tai pelkoa.
Mr Finley, joka oli puettu melkein sivistyneen europalaisen tapaan, lähestyi kivääri vasemmassa kädessä osoittamatta enemmän erityistä rohkeutta kuin pelkoakaan. Wa-on-mon oli jättänyt kiväärinsä puunrunkoa vastaan. Hän seisoi nyt kädet ristissä rinnalla luonnollisen viehättävässä asennossa silmäillen vuorotellen sotilaitansa ikäänkuin tiedustaakseen, mitä näillä oli sanomista, ja nähdäkseen heidän kasvonilmeensä.
Lähetyssaarnaaja huomasi heti, mikä muutos tapahtui Pantterin katseessa, kun hän tunsi saapujan. Siitä ei ollut kauan aikaa kulunut, jolloin tämä katse sanoja selvemmin lausui hänet tervetulleeksi; mutta se aika oli nyt mennyt.
Mr Finley lähestyi päällikköä arvokkaasti, tervehti puoleksi sotilaallisella tavalla ja sanoi shawanoe-intiaanien kielellä:
— Tervehdin sinua, veljeni Wa-on-mon, jonka teltassa olen rauhallisesti nukkunut, kun minulla ei ollut muuta paikkaa päätäni kallistaakseni.
Puhuessaan hän ojensi kätensä. Mutta Pantteri vain tuijotti saapujaan käärmeellisellä katseellaan, äänetönnä, uhkaavin ilmein, kädet ristissä rinnalla.
Lähetyssaarnaaja ymmärsi kyllä syyn, mutta tunsi kuitenkin jonkun verran neuvottomuutta. Hän jatkoi yhtä lempeästi ja houkuttelevasti:
— Miksi on Wa-on-mon niin synkkä, katseeltaan katsoessaan vaaleakasvoiseen veljeensä…?
— Hän ei ole minun veljeni, keskeytti Pantteri tavattoman raivoin ja uhkaavin silmäyksin. Hän ei ole minun veljeni; hän on koira, hänen täytyy kuolla!