26. Leijonan luolassa.
— Wa-on-mon ei ole aina pitänyt lähetyssaarnaajaa koirana, sanoi mr Finley hiljaa ja arvokkaasti; hän sanoi häntä ennen veljeksi.
— Hän puhui silloin yhdellä kielellä ja oli punaisen miehen ystävä, vastasi Pantteri heti yhtä kiivaasti kuin aikaisemminkin.
— Tämä lähetyssaarnaaja puhuu aina yhdellä ainoalla kielellä ja on punaisen miehen ystävä niin kauan kuin elää.
Pantteri raivostui, jos mahdollista, entistä enemmän. Hän levitti käsivartensa ikäänkuin eleillä vahvistaakseen sanojaan ja astui jonkun askeleen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa, niin että he olisivat voineet syleillä toisiaan. Sitten taivutti hän kamalannäköiset kasvonsa aivan valkoisen miehen kasvojen eteen ja huusi inhoittavalla vimmalla:
— Lähetyssaarnaaja valehtelee! Hänellä on käärmeen kaksihaarainen kieli, ja hän on punaisen miehen vihollinen niinkuin kaikki valko-ihoiset.
Eräs sotilaista oli viskannut lisää risuja nuotioon, jonka loimo kirkasti Pantterin villiä hahmoa. Toiset intiaanit pysyivät visusti syrjässä, pikku Mabel oli kauhuissaan ja ihmettelyn vallassa. Hän ei tuntenut valkoista miestä, mutta jos tämä olisi jollakin ilmeellä tai sanalla antanut hänelle viittauksen, olisi hän juossut hänen syliinsä ja pyytänyt viemään vanhempiensa luo. Sellainen olisi kuitenkin ollut kovin vaarallista; siksi mr Finley karttoi tyttöön katsomastakin. Hän vastasi raivoisalle päällikölle yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.
— Mutta Wa-on-mon sanoi kerran, että hän on lähetyssaarnaajan ystävä; miksi hän sanoo nyt olevansa vihollinen?
— Eikö hän tänä yönä taistellut shawanoeja vastaan? Eikö hän auttanut valkoihoisia koiria pakenemaan virran yli suurella venheellä?
Finley oli odottanut näitä kysymyksiä, ja niihin vastaamiseen tarvittiin kaikki hänen pettämätön varmuutensa ja hienotuntoisuutensa. Niinkuin Pantterikin puhui hän itsestään kolmannessa tekijässä, s.o. niinkuin syrjäisestä olennosta, josta on puhe.