Kokonaispäätelmänä voimme sanoa, että naisen asema alemmilla kultuuriasteilla on huomattavasti erilainen eri kansain keskuudessa. Eräillä kansoilla se on kieltämättä sangen surkuteltava, toisten keskuudessa taas oivallinenkin. Ja yleensä on se paljon parempi kuin tavallisesti on otaksuttu.
Siirrymme nyt erääsen tärkeään kysymykseen, johon saattaa kuitenkin toistaiseksi vastata ainoastaan epätäydellisesti, – kysymykseen, miksi naisen kohtelu on eri yhteiskunnissa niin erilainen? Mitkä ovat tekijät, jotka määräävät hänen yhteiskunnallisen ja oikeudellisen asemansa?
On oletettu, että hänen asemansa on yhteydessä tavan kanssa, jolla sukulaisuus lasketaan. Sangen monien, alhaisella kehityskannalla olevain kansojen keskuudessa luetaan sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta, s.o. henkilöä pidetään äitinsä sukuun kuuluvana, eikä isän, ja omaisuus joutuu perintönä äidinpuolelle, siten, ettei miehen lähin perillinen ole hänen poikansa, vaan hänen sisarenpoikansa; ja eräissä poikkeustapauksissa on miehellä suurempi valta sisarenlapsiinsa kuin omiinsa. Tämä järjestelmä ei merkitse kuitenkaan sitä, että äiti olisi perheen pää, ja miten se lieneekin syntynyt, niin kukaan ei usko enää sitä teoriaa, jonka esitti ensiksi Bachofen, nimittäin että sukulaisuuden laskemistapa pelkästään äidin puolelta on seuraus muinaisesta "gynaikokratiasta" eli naisvallasta. Mutta äskettäin on Steinmetz koettanut todistaa, että miehen valta vaimoonsa on yleensä suurempi niiden kansojen keskuudessa, jotka laskevat sukulaisuuden ainoastaan äidinpuolelta. Jos asianlaita olisikin tällainen, niin emme kuitenkaan olisi vielä arvoitusta ratkaisseet, sillä yhä jäisi selitettäväksi, onko sukulaisuuden laskeminen lisäsyynä naisen yhteiskunnalliseen asemaan yleensä, vai sen seuraus. Mutta minusta tuntuu epäilyttävältä, onko Steinmetzin väite laisinkaan oikea. Ne seikat, joihin hän on väitteensä perustanut, näyttävät olevan aivan liian harvalukuiset, jotta niistä voisi tehdä yleisiä loppupäätelmiä, ja tietomme miehen ja naisen oikeuksista luonnonkansojen keskuudessa ovat ylimalkaan niin häilyviä, että ne tuskin kelpaavat sellaisen tilastollisen tutkimuksen pohjaksi, jota Steinmetz on yrittänyt tehdä. Kun vertailen keskenään samaan rotuun kuuluvia eri kansoja, jotka ovat samalla kultuuriasteella ja elävät samoilla seuduilla samoissa ulkonaisissa olosuhteissa, mutta eroavat toisistaan sukulaisuudenlaskemistavan puolesta, niin en huomaa, että toisen tai toisen sukulaisuusjärjestelmän, isänpuolelta tai äidinpuolelta laskettavan, käytännössä ololla olisi sanottavaa yhteyttä miehen ja vaimon keskinäisten oikeuksien ja velvollisuuksien kanssa. Australiassa tavataan molemmat sukulaisuusjärjestelmät rinnatusten, lähellä toisiaan asuvilla heimoilla, mutta naisen asema näyttää olevan kaikkien heimojen keskuudessa samallainen. Ja Indian raakalaisheimojen keskuudessa, jotka lukevat yleensä sukulaisuuden ainoastaan isänpuolelta, nauttii nainen huomattavia oikeuksia.
On sanottu, että naisen asema on merkittävässä määrin riippuvainen taloudellisista olosuhteista. Pohjois-Amerikan indiaaneista on tehty se huomio, että missä nainen heillä saattaa työllään avustaa heimoa sen toimeentulossa, siellä häntä kohdellaan paremmin kuin heimojen keskuudessa, joissa mies hankkii yksinään kaikki ravintoaineet. Niinpä on hän kunnioitetummassa asemassa niissä yhteiskunnissa, jotka elävät kalastuksella, kuin metsästyksellä elävissä; hän auttaa miestään kalastustoimissa, jota vastoin metsästys on pelkästään miehen työnä. Grosse jälleen on lausunut, että naisella on vähän arvoa metsästäjäkansain keskuudessa sekä vielä niiden kansain keskuudessa, jotka elävät karjanhoidolla. Naisia, sanoo hän, kielletään ylimalkaan puuttumasta karjanhoitoon, ja kun heistä ei juuri sodassakaan saata olla apua, niin on luonnollista, että paimentamisella ja rosvoamisella elävät miehet halveksivat heitä. Sitävastoin on naisen asema parempi maataviljeleväin kansojen keskuudessa. Heillä on maanviljelys kunnioitettu elinkeino, kuten ei ole laita niiden kansojen keskuudessa, jotka elävät etupäässä karjanhoidolla, ja tämä seikka tuottaa naiselle valtaa ja vaikutusta, koska juuri nainen pitää suurimmaksi osaksi huolen maanviljelys-askareista. Tiettävästi ovat nämä Grossen tekemät päätelmät osaksi oikeita, vaikka sietävätkin melkoista tingintää. On huomattu, että nainen monien sellaisten kansain keskuudessa, jotka elävät metsästyksellä tai karjanhoidolla, on erittäin arvokkaassa asemassa, mikä seikka on aivan vastainen Grossen väitteelle. Vámbéry sanoo, että paimentolaiskansa karakirgiisit kohtelevat naista paljoa paremmin kuin sellaiset samanrotuiset heimot, joilla on kiinteät asuinsijat ja jotka harjoittavat maanviljelystä. Meidän on muistettava, että kuta suurempaa hyötyä miehet voivat saada naisten työstä, sitä suurempi on heidän kiusauksensa joutua käyttämään heitä orjina. Mutta toisaalta täytyy ottaa huomioon eräs seikka, jolla on päinvastainen tendensi, nimittäin se, että missä sukupuolten välinen työnjako on niin ankarasti toteutettu kuin luonnonkansoilla on laita, siellä tulee työstä työntekijän oikeuksien lähde. Kun vielä maatakin, jonka naiset hoitavat, pidetään usein pelkästään heidän omaisuutenaan, niin ei liene epäilemistäkään, että maanviljelys on ainakin useissa tapauksissa vaikuttanut naisen asemaa parantavasti.
Alati kuulee toistettavan väitettä, että kansan sivistyksen mittapuuna on se asema, missä nainen on kansan keskuudessa. Mutta ainakaan kultuurin alku-asteilla ei asianlaita ole niin. Useat erittäin alhaisella kehityskannalla olevat raakalaiset, kuten esim. Ceylonin vedda-heimo ja Andaman-saarten alkuasukkaat kunnioittavat naista paljoa enemmän kuin monet korkeammalla asteella olevat kansat. Tutkimusretkeilijät ovat usein ihmeekseen huomanneet, että kahdesta vieretysten asuvasta heimosta vähemmän sivistynyt on naisilleen lempeämpi kuin naapuriheimo. "Bushmanneilla", lausuu Fritsch, "on vaimo miehen elinkautinen seuralainen, kaffereilla hän on orjatar ja kuormajuhta". Ja jos vertaa naisen asemaa sellaisten sivistyneiden kultuurikansain keskuudessa, kuten esim. kiinalaiset, hindut ja arabialaiset, hänen asemaansa useiden tai useimpien luonnonkansain keskuudessa, niin ei vertaus ole ensinmainituille edullinen. Yhtenä syynä tähän on varmasti se seikka, että itämaisilla kultuurikansoilla, samoin kuin muinaisilla kreikkalaisillakin, edustivat kultuuria etupäässä miehet, jotka olivat kehittyneitä sivistyksen ja tiedon puolesta, kun taas kotoiset askareet olivat suoneet naisille vähän tilaisuutta älylliseen kehittymiseen. Tämä seikka on laajentanut henkistä juopaa miehen ja naisen välillä, ja saanut miehet halveksimaan naista ja hänen huonommuuttaan. Mutta toisena, ainakin yhtä suurena syynä naisen alennustilaan on uskonnon vaikutus katsantokantoihin, tapaan ja lakiin. Aasian kultuuriuskonnot ovat yleensä katselleet häntä melkoisen epäsuopein silmin. Juutalaiset pitivät häntä synnin ja kuoleman alkujuurena, ja tämä käsitys siirtyi kristinoppiin. Kirkkoisä Tertullianus vaatii, että naisen on kuljettava yksinkertaisissa vaatteissa, surevana ja katuvana, sovittaakseen Eevalta saamaansa perintöä eli sitä häpeää, että hän teki ensimäisen synnin, ja myös sitä rikosta, että hän on ollut syynä ihmissuvun kiroukseen. Mâconin kirkolliskokouksessa, 6:nnen vuosisadan lopulla esitti eräs piispa kysymyksen, onko nainen laisinkaan ihmisolento; hän itse vastasi tähän kysymykseen kieltävästi, kun taas kokouksen enemmistö piti raamatussa todistettuna, että nainen kaikkine vikoineen on kuitenkin ihmissuvun jäsen. Senaikainen kristinoppi piti häntä epäpuhtaana olentona, jonka läheisyys voi helposti saastuttaa kaiken pyhän. Hänen paikkansa kirkossa oli erillään miehistä, ja hän tuli sisään omasta ovestaan. Hän oli suljettu kaikista papillisista toimituksista. Aikaisimmassa kirkossa oli tosin n.k. "diakonissoja" ja "leskiä", mutta heidän tehtävänsä oli ainoastaan suorittaa eräitä halpa-arvoisia kirkontoimia; ja nämäkin sangen vaatimattomat paikat olivat avoinna ainoastaan neitseille ja iäkkäille leskille. Vaikka maallikolla oli oikeus toimittaa hätäkaste, ei naiselle missään tapauksessa liene myönnetty tätä oikeutta. Nainen ei saanut myöskään puhua julkisesti kirkossa, ja ankarana syytöksenä eräitä kerettiläisiä vastaan pidettiin sitä, että he sallivat naisten sitä tehdä. Eräs kirkonkokous Auxerre'ssa 6:nnen vuosi-sadan lopulla kielsi naisten ottamasta ehtoollista paljain käsin, nähtävästikin haluten siten estää sakramentin saastuttamista. Ja vähänväliä teroitettiin mieliin, että naisten on ehdottomasti pysyttävä loitolla alttarista messua toimitettaessa.
Kirkon käsitys, että nainen on synnillinen ja epäpuhdas, vaikutti luonnollisestikin kristilliseen lainsäädäntöön. Pakanallisen keisarikunnan viimeisinä aikoina lienevät Rooman valtakunnan naiset nauttineet suurempaa vapautta kuin naisella koskaan sitä ennen tai sen jälkeen on Europassa ollut. Tavallisin avioliittomuoto oli silloin tuo ilman conventio in manum'ia, kuten termi kuului, s.o. että kun nainen meni naimisiin, ei mies saanut minkäänlaista valtaa häneen, vaan hän jäi edelleen isänsä vallanalaiseksi; ja keisariajalla oli isän valta vähitellen rajoittunut aivan vähäpätöiseksi. Mutta kun kristinusko otettiin valtionuskonnoksi, hävisi pian tämä vapaus. Jo myöhemmässä roomalaisessa oikeudessa, mikäli kristillisten keisarien säädökset olivat siihen kajonneet, huomaamme taantumuksen siltä aikaisempien pakanallisten oikeusoppineiden noudattaman periaatteen kannalta, joka edellytti, että miehellä ja naisella ovat lain edessä samat oikeudet. Ei ole epäilemistäkään, ettei kristillinen kirkko olisi osaltaan syypää niihin vääryyksiin, joita Europan nainen on saanut vuosisatoja kärsiä ja jotka eivät vieläkään ole täydellisesti poistetut. Kuuluisa englantilainen oikeushistorioitsija Sir Henry Maine huomauttaa, että naisen asema avoliitossa on ollut erikoisen ahdas niissä Europan maissa, joissa kanoninen oikeus on enimmän vaikuttanut lainsäädäntöön.
Kaiken tämän ohella on kuitenkin lohdullista ajatella, että samat ominaisuudet, jotka ovat synnyttäneet käsityksen, että nainen on saastainen olento, sekä sillä tavoin, uskonnon avulla, ovat osaltaan alentaneet hänen tilaansa, ovat olleet naiselle myöskin vallan lähteenä. Naisen saastaisena pitäminen merkitsee sitä, että nainen oletetaan varustetuksi joillakin salaperäisillä voimilla, jotka toisaalta tosin tahraavat pyhiä esineitä, kun hän joutuu niiden kanssa liian läheisiin tekemisiin, mutta jotka toisaalta jälleen antavat hänelle kyvyn kaikellaisten maagillisten temppujen tekoon. Marokossa hämmästytti minua usein, kuinka miehet pelkäävät vaimojaan. He pitävät naista vaarallisena olentona, joka saattaa pakottaa salaisesti heidät melkein mihin tahansa. Naisella on tuhannet keinot tehdäkseen miehen orjakseen, sytyttääkseen hänen rakkautensa uudestaan tuleen, jos se on sammunut, saattaakseen hänet vihaamaan muita naisia, joita mies on alkanut rakastaa. Nainen leikkaa vaan esim. pienen palasen aasin korvasta ja keittää sen ruuassa, jonka syöttää sitten miehelleen. Mitä tästä seuraa? Niin, kun mies syö sen pienen palan aasin korvaa, muuttuu hän itse aasimaiseksi: tottelee kaikkea, mitä vaimo sanoo hänelle, ja muuttuu hänen kuuliaiseksi juhdakseen. On siis parasta, ettei mies vihoita vaimoaan, vaan kohtelee häntä ystävällisesti. Eräässä hindujen pyhässä kirjassa sanotaan, että miehen tulee olla lauhkea kaikille talossaan oleville naisille ja antaa heille tuontuostakin pikku lahjoja, sillä muuten hävittävät naiset koko talon kiroillansa. Kun Marokossa vietetään jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlaa, ja kokoontuu paljon väkeä, miehiä ja naisia, antavat miehet naisten syödä ensin, sillä he sanovat: "kuinka me uskaltaisimme aterioida nälkäisten naisten nähden? Sillä tavoin heittäytyisimme alttiiksi heidän pahoille silmilleen." Esivalta antaa aina kapinallisten heimojen naisten olla rauhassa. Eräästä beduiini-kylästä, jossa olin oleskellut jonkin aikaa, sain kerran saattojoukokseni lähimpään kaupunkiin puolen tusinaa naisia. Miehet eivät näet tohtineet lähteä saattamaan minua, sillä he pelkäsivät, että kuvernööri pistää heidät vankilaan; mutta heidän naisensa, he olivat aivan turvallisia. Marokon berberi-seuduilla saattaa mies pelastautua vihollisen vainosta menemällä jonkun naisen turviin. Hän on silloin yhtä hyvin suojattu hätyyttäjiä vastaan kuin jos hän olisi paennut pyhimyksen hautaan tai moskeaan; kukaan ei uskalla häneen koskea, sillä naista ja hänen perhettään peljätään. Ja tämä taikauskoinen pelko naista kohtaan kasvaa hänen onnekseen sikäli, kuta vanhemmaksi hän tulee; mikäli häneltä vähenee kyky lumota miestä nuoruudellaan ja kauneudellaan, sitä suuremmiksi kasvavat hänen noitataitonsa, sitä vaarallisemmaksi hän kehittyy. Marokkolainen sanoo, että kun poika syntyy, niin syntyy samalla sata pirua, ja kun tyttö syntyy, niin syntyy sata enkeliä; mutta joka vuosi siirtyy sittemmin yksi enkeli tytöltä pojalle ja yksi piru pojalta tytölle, joten satavuotista miestä ympäröi sata enkeliä, mutta kun nainen tulee sadan vuoden vanhaksi, ympäröi häntä sata pirua.
Niinkuin esitelmäni alussa sanoin, olen voinut tässä tarjota kuulijoille ainoastaan katkelman. Olen esittänyt eräitä näkökohtia, joiden luulen joutuneen yleensä enemmän tai vähemmän syrjäytetyiksi. Jos esitykseni kokonaisvaikutuksesta naisen asemasta kultuurin alkeellisilla asteilla on tullut liian valoisa, johtuu se siitä, että se on ennen väritetty poikkeuksetta liian mustaksi. Olisin kyllä voinut puhua kokonaisen tunnin julmuuksista, joita barbaariset miehet ovat harjoittaneet naisia kohtaan. Mutta tarkoitukseni ei ole ollut esittää tässä sitä, mitä joku erikoinen yksilö saattaa tehdä, vaan sääntöjä, jotka saavat ilmaisumuodokseen kansojen tavat.
On mielenkiintoista tietää, että useat niistä oikeuksista, jotka laki vasta viime vuosina on tunnustanut kultuurioloissa elävälle naiselle, jopa ehkä useat sellaisetkin oikeudet, joita se ei ole hänelle vieläkään myöntänyt, tavataan, eikä aivan harvoinkaan, jo eräillä seuduilla aarniometsän raakalaisten keskuudessa.