Vanhemmat ja lapset.
Kaikilla kansoilla, joista meillä on jotain varmaa tietoa, on tavan mukailema suhde vanhempain jalasten välillä. Perhe on yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin me sitä tunnemme. Avioliiton muoto vaihtelee: milloin on se yhden miehen ja yhden naisen keskinäinen suhde, milloin yhden miehen ja useampien naisten, tai yhden naisen ja useampien miesten, tahi sitten, vaikka ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, jonkin miesryhmän ja naisryhmän välinen suhde. Mutta olipa aviosuhde monogaminen, polygaminen, polyandrinen tai ryhmä-avioliittoa, niin aina on olemassa erikoinen, tavan järjestämä yhteiskunnallinen suhde vanhempain ja lasten välillä. Vanhemmilla on tietyt velvollisuudet lapsia kohtaan ja lapsilla määrätyt velvollisuudet vanhempiaan kohtaan. Vanhempain suhdetta lapsiin saattaa pääasiassa sanoa suojelussuhteeksi, lapsien suhdetta vanhempiin taas kuuliaisuussuhteeksi. Tämä koskee paitsi perheitä kultuuriyhteiskuntain keskuudessa, myöskin perheitä koko ihmissuvussa. Perhe on niitä raakalaiskauden jätteitä, joissa ei ilmene kuihtumisen merkkiäkään, vaan jotka ovat vielä tänäkin päivänä yhtä elinvoimaisia kuin kuunaan ennen.
Perheellä on juurensa suvun olemassa-olon ehdoissa. Sen syntyyn on epäilemättä syynä se, että sikiöt tarvitsevat suojelusta. Jokaisen eläinlajin, joka säilyy olemassaolon taistelussa, täytyy soveltua niihin olosuhteisiin, joissa se elää. Tämä ei pidä paikkaansa pelkästään silloin, kun on kysymys lajin fyysillisestä elämästä, ruumiin muodoista ja toiminnasta, vaan se koskee myöskin sen psyykkistä ja yhteiskunnallista elämää, sielunominaisuuksia ja yhteiskunta-tottumuksia. "Sikiö" tarvitsee vanhempien vaalintaa; sitä vailla se kuolisi, ja siitä seuraisi myöskin lajin perikato.
Me tapaamme vanhemmista ja lapsista muodostuvan perheen jo monien eläinten keskuudessa. Se nähdään useimpien lintujen elämässä. Koiras ja naaras elävät yhdessä paitsi pesimisaikana myöskin sen jälkeen. Munien hautominen joutuu etupäässä naaraan osaksi, mutta koiras auttaa sitä ja asettuu sen paikalle, kun emon on poistuttava pesästä hetkiseksi. Koiras hankkii naaraalle ruokaa ja suojelee sitä kaikellaisilta vaaroilta. Kun hautoma-aika loppuu ja pojat ovat päässeet munasta, alkaa uusien tehtävien jakso. Lähimpinä päivinä poikasten munasta päästyä eivät linnut yleensä koskaan jätä poikiaan pitkäksi aikaa yksin, jolleivät elatushuolet pakota siihen, ja kun vaara uhkaa, puolustavat vanhemmat uljaasti noita avuttomia pikku olentoja. Kun poikaset varttuvat hiukan, opettavat vanhemmat niille lentotaitoa ja muuta, mikä kuuluu terveen lintupedagogikan tehtäviin, eivätkä ne hylkää pesää ennenkuin pojat tulevat toimeen ominpäin. Kaikki nämä tavat johtuvat isän- ja äidinvaistoista, jotka linnuilla ovat, ja jotka tiettävästikin luonnollinen valinta olemassaolon taistelussa on synnyttänyt. Lintujen luokassa on vanhempien aivan välttämätöntä vaalia poikasiaan. Tasainen ja keskeytymätön lämpö on ensimäinen ehto, jotta sikiö munassa kehittyisi ja pojat säilyisivät hengissä. Tämän tarkoituksen toteuttamiseksi tarvitsee naaras useimmiten koiraan apua, joka hankki naaraalle kaikkia elintarpeita ja vuoroittelee joskus sen kanssa haudonnassa.
Toisin on nisäkkäiden luokan laita. Senkään keskuudessa eivät pojat aikaisimmalla iällään tule koskaan toimeen ilman äitiä, mutta isän apua ei sitävastoin yleensä ehdottomasti vaadita. Siitä seuraa, että kun naaras pitää poikasten menestymisestä suorastaan liikuttavaa huolta ja vaalii niitä hellällä rakkaudella, niin ei isä tavallisesti ollenkaan niistä huolehdi. Useimpain nisäkäslajien sukupuolten keskinäiset suhteet rajoittuvat paritteluaikaan; koiras hylkää naaraan jo ennenkuin pojat ovat syntyneetkään, joten koiras on siis aivan vieras sikiöilleen. Mutta tästä säännöstä on poikkeuksia. Eräiden nisäkäslajien keskuudessa on sukupuolten yhdessäolo pitkäaikaisempi; niin on laita esim. valaiden, hylkeiden, virtahevosen, poron ja eräiden petoeläinlajien, kuten osaksi kissaeläinten ja näätienkin. Kaikkien näiden nisäkäslajien koiraat ja naaraat elävät yhdessä poikasten syntymisen jälkeenkin, ja koiraan työnä on sinä aikana suojella perhettään. Samoin on useain apinalajien. Mielenkiintoisimmat ovat luonnollisesti ihmisenmuotoiset apinat. Gorilla elää perheittäin. Koppenfelsin tietämän mukaan viettää koiras yönsä kyyryssä puun juurella, jossa naaras ja pojat ovat pesässä, ja suojaa niitä leopardien hyökkäyksiltä. Tämä kertojamme tapasi kerran yhdessä koiraan ja naaraan sekä kaksi poikasta, joista vanhempi lienee ollut noin kuusi vuotta vanha, nuorempi noin yksi-vuotias. Koiras rakentaa puolestaan puuhun pesän, viidentoista tai kahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta. Aivan samallaisia elintapoja on nähty simpansien keskuudessa. Savagen lausunnon mukaan voi tavata vanhan simpansiparin istumassa puun juurella pistellen poskeensa hedelmiä ja pakinoiden keskenään ystävällisesti, sillaikaa kuin lapset keikkuvat vallattomina ja iloisina oksalta oksalle. Ja Koppenfels vakuuttaa, että koirassimpansi rakentaa naaraalle ja pojalleen pesän hankomaiseen puunoksaan ja viettää itse yönsä alempana puussa, yövartiana.
Kun siirrymme kehittyneimmistä apinoista alempiin ihmisrotuihin, niin kohtaamme saman ilmiön. Isän, äidin ja lasten muodostama perhe on aivan yleinen institutsiooni ihmissuvussa sellaisena kuin sitä nykyisin tunnemme. Ja kuten alemmilla, perheittäin elävillä nisäkäslajeilla, niin on ihmisilläkin etupäässä äidin tehtävänä hoidella välittömästi lapsia, kun taas isä on perheen suojelija ja turva. Usein kuulee väitettävän, ettei isä raakalaiskansojen keskuudessa välitä lainkaan lapsistaan, vaan että isänrakkaus on inhimillisen kultuurin myöhäinen tuote; mutta tässä väitteessä ei ole ollenkaan perää. Myönnän, että tietomme sivistymättömistä kansoista ovat vajanaiset, ettei retkeilijäin ilmoituksiin aina ole luottamista, mutta kun tarkastaa tyystin etnologista kirjallisuutta, niin näkee, että juuri uskottavimmat kirjailijat ovat valtavasti yksimielisiä vanhempain tunteista lapsiaan kohtaan. Näkee, että isänrakkaus on tuskin vähemmän yleinen kuin äidinrakkaus, vaikkei se luultavasti olekaan yhtä voimakas kuin äidinrakkaus, vaan monissa tapauksissa paljonkin heikompi. Mutta tavallisesti se ilmenee huomattavan voimakkaana alkeellisimpienkin raakalaisten keskuudessa. Esimerkkinä siitä, että luonnonkansoilta muka puuttuu isänrakkaus, on usein mainittu patagonialainen päällikkö, joka nakkasi hillittömän vihan vallassa pikku poikansa murskaksi kallioon, kun poika pudotti maahan munakorin, jonka isä oli antanut hänen käsiinsä; mutta tapauksen kertoja lisää nimenomaan, että sama isä alistuu toisissa olosuhteissa, maltissaan ollessa, sangen koviinkin kärsimyksiin pitääkseen huolta lapsistaan tai puolustaakseen niitä. Samoin on Australian alkuasukkaiden laita. Kun miehen valtaa viha ja kun hän tuskin tietää, mitä tekee, saattaa hän kohdella lapsiaan äärettömän ankarasti, mutta sellainen tapaus on harvinainen poikkeus; tavallisesti on hän lapsilleen ylen hellä, kantaa niitä olallaan, kun ne matkalla uupuvat, ja pitää huolta, että ne saavat kyllikseen ravintoa, vaikkapa hän itse näkisikin nälkää. Ja saman isänrakkauden tapaamme muissakin alhaisella asteella olevissa luonnonkansoissa: veddoissa, tulimaalaisissa, hottentoteissa. Harvoja raakalaiskansoja on ankarammin kuin Fidji-saarten alkuasukkaita syytetty epäinhimillisestä julmuudesta, ja silti myöntävät nekin lähetyssaarnaajat, jotka kuvaavat heitä kaikkein mustimmilla väreillä, että heillä on sekä äidin- että isänrakkaus lapsiaan kohtaan monesti niin suuri ja liikuttava, ettei sitä voi olla ihmettelemättä.
Lyhyesti: isänrakkautta on pidettävä vaistona, joka kuuluu suuremmassa tai pienemmässä määrin ihmisluontoon ja joka syntyy luonnollisen valinnan vaikutuksesta, koska se on tarpeellinen lajille. Ja juuri tämä vaisto, yhdistyneenä ainakin jonkinlaiseen aviouskollisuuteen, — myöskään miehen kiintymys vaimoonsa ei ole kokonaan kultuurin tuote, — panee isän elättämään perhettään ja suojelemaan sitä.
Kysytään nyt, miksi sitten juuri ihmisellä ja ihmisen muotoisilla apinoilla on tämä vaisto, jota ei, kuten sanottu ole enimmillä nisäkäs-lajeilla. Luulen, että siihen on syynä osaksi sikiöiden harvalukuisuus, osaksi ajan pituus, jolloin sikiöt ovat avun tarpeessa. Tekijät, joista lajin säilyminen riippuu, ovat monenlaiset: sikiöiden luku, niiden suurempi tai pienempi kyky tulla toimeen omin voimin, sekä äidinhoito ja isänhoito; ja kaikkien lajien keskuudessa, jotka eivät sorru olemassa-olon taistelussa, ovat nämä tekijät sellaisessa suhteessa toisiinsa, että sama tulos s.o. lajin säilyminen saavutetaan. Luurangottomien ja kalojen sekä matelijain keskuudessa ovat molemmat vanhemmat tavallisesti aivan huolettomia sikiöidensä kohtalosta. Äärettömän suuri prosenti sikiöistä tuhoutuu sentähden ennenkuin ne tulevat täyskasvuisiksi; mutta munittujen munien luku on sovitettu hukkaan joutuvain munain määrän mukaan, ja lajin säilyminen on siten turvattu. Toisaalta jälleen, kuta pienempi määrä poikia syntyy, sitä suurempaa vaalintaa ne tarvitsevat, jotta laji voisi säilyä; ja sekä ihmisen että ihmisenmuotoisten apinain sikiöiden luku on suhteellisesti pieni, verrattuna muiden nisäkkäiden sikiöiden lukuun. Sitäpaitsi on ensinmainittujen eläinten sikiöiden avuttomuuden-aika poikkeuksellisen pitkä, ja tämä on, kuten sanottu, toisena syynä siihen, että sikiöt tarvitsevat paitsi äidin, myöskin isän suojaa. Tämä selitys on luonnollisestikin hypoteesi, mutta mielestäni hypoteesi, joka nojautuu terveihin premisseihin. Ja jos se on oikea, on meillä syy olettaa, että perhe löytyi alkuaikojenkin ihmisillä; sillä meidän on kai otaksuminen, että samat syyt synnyttivät heillä samoja seurauksia, että lapset heilläkin olivat luvultaan verrattain harvat ja varttuivat hitaasti, ja tarvitsivat sentähden isän vaalintaa. Jos kenestä tuntuu vastenmieliseltä, että olen juuri samassa tuokiossa puhunut ihmisistä ja apinoista, niin huomautan, että kuta syvemmälle jonkin yhteiskunta-institutsioonin juuret ulottuvat, sitä lujemmalla pohjalla se institutsiooni seisoo. Juuri siksi, ettei perhe ole enemmän tai vähemmän satunnaisten seikkain tulos, seikkain, jotka johtuvat ainoastaan jostain kultuuriasteesta, vaan että se riippuu vaistoista, jotka olivat ihmissuvulla jo sen lapsuuden-aikana ja ovat todennäköisesti vanhemmat kuin itse aikaisin ihminen, juuri siksi me voimmekin olettaa, että perhe on säilyvä tulevaisuudessakin riippumatta kultuurin muutoksista.
Täytyy kuitenkin lisätä, että sitä hypoteesia perheen iästä, jonka olen tässä esittänyt, eivät suinkaan hyväksy kaikki sosiologit, jotka ovat esittäneet oppeja aikaisimman ihmisen yhteiskuntaelämästä. Päinvastoin on melkoisen yleisesti levinnyt sellainen ajatus, että ihminen eli alunpitäen promiskuiteettisessa tilassa, ettei ollut olemassa pysyväisiä liittoja miehen ja naisen kesken, eli, kuten lordi Avebury on ajatuksenaan lausunut, että kaikkien saman heimon miesten ja naisten katsottiin olevan toistensa miehiä ja vaimoja. Tämän hypoteesin mukaan ei isällä ollut mitään asemaa perheessä, häntä ei edes tunnettukaan, ja lapset olivat heimon yhteisomaisuutta. Teoksessani inhimillisen avioliiton historiasta (Ruotsalaisen painoksen nimi on "Det menskliga äktenskapets historia".) olen asettunut tätä mielipidettä vastustamaan ja koettanut todistaa, etteivät mitkään meidän tuntemamme tosiseikat sitä tue. Useimmat tiedot raakalaiskansoista, joiden on väitetty elävän promiskuiteettisessa tilassa, ovat todistettavastikin vääriä, eikä ainoaakaan niistä saata pitää luotettavana. Nekään tavat, joita on väitetty yhteiskunnallisiksi jäännöksiksi sellaiselta ajalta, jolloin avioliittoa ei ollut olemassa, eivät niinikään ole mielestäni mitään todistuksia. McLennan arveli, että tapa laskea sukulaisuus pelkästään äidinpuolelta polveutuu ehdottomasti ajalta, jolloin isyydestä ei oltu varmoja, mutta tämän päätelmän mielivaltaisuuden huomaa heti, kun ajattelee, ettei päinvastainen tapa, lukea sukulaisuus yksinomaan isänpuolelta, mitenkään voi johtua siitä, ettei ollut äitiydestä varmuutta.
On lisättävä, että maternelli l. äidinpuolelta laskettava sukulaisuus-järjestelmä ei ole mitenkään ristiriidassa sen kuvauksen kanssa perheen organisatsioonista, jonka tässä esitin. Silloinkin, kun sukulaisuus luetaan yksinomaan äidinpuolelta, pitää isä lapsista huolen, eikä eno. Eikä isän suojeleva asema ole luonnonkansain keskuudessa ainoastaan tosiasia, vaan luonnonkansat pitävät sitä suorastaan velvollisuutena. Esim. Uuden-Britannian ihmissyöjäin keskuudessa on päällikköjen tehtävänä valvoa, että miehet hankkivat perheilleen kelvollisen elatuksen, ja jos joku mies lyö perheensä hoidon laimin, saa hän selkäänsä. Monet raakalaiset eivät anna miehen mennä naimisiin ennenkuin hän on kokeella näyttänyt pystyvänsä elättämään ja suojelemaan perheensä; hänen täytyy ensin osoittaa olevansa taitava, väkevä tai rohkea. Eräiden kafferi-heimojen miesten on tapettava sarvikuono ennenkuin ryhtyvät naimapuuhiin. Borneon dajakit vaativat, että miehen on ennen naimisiin menoa hankittava määrätty luku ihmisen päitä. Ja ylä-Egyptin arabialaisten joukossa joutuu sulhanen ennen häitä sangen vakaviin rohkeudenkokeihin: morsiamen sukulaiset ruoskivat häntä, ja jos hän tahtoo olla ansiollinen saamaan tyttönsä käden, täytyy hänen tyytyväisen näköisenä kestää tämä koe, joka on joskus ylen ankara. Sivistymättömiltä kansoilla on siis monessa tapauksessa melkoisen vakava käsitys perheenisän velvollisuuksista. Tuntuupa siltä kuin eräät niistä olisivat siinä suhteessa paljon ankarampiakin kuin me.