Ei se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui, siitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa sukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes terveenä pysyä… lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja ainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää.
Justiina oli jo sen nimenkin oikaissut:
— Viinu!
Mitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti.
Pääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai ja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien lisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan oman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin tekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan karauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime kesänä sen sieltä noutanut oli.
Kankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa hän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni talonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään oli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila oli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti Hilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu.
Se oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä alkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän joka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti kuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä, joka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: "katsoppas kauraasi, puoleen hävinnyt on", tai: "roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa". Ei ollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin Kankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä hän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen hypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan kovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan.
Mutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli, riittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin viljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien yritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla, oli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua.
Niinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin, taas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin. Otti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään noin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään Kankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin.
— Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion ympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori.