Väsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen.
— Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula!
Fiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa.
Nousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi.
— Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on koipes poikki!
Ja koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on lehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei herraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta seitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa ja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen heinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja tallaa… ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa… niinkuin ei sitä jo kerran olisi jauhettu.
— Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen vielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan…
Kaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se eteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon navetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina kahvimaitoakaan saada.
Ja kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina niinkuin kaikki muutkin lehmät.
Ei Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää oli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin jätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia!
Vähitellen tuli Fiina yhtä takkuiseksi ja likaiseksi kuin toisetkin.