— Jaa-a, haju ei ole hullumpi… mutta ohhoh!
Fiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko navetta.
— Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu!
Hapan ja haiseva!
Fiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat naapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin lensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät…
Isäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten toisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun.
— No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli?
Yksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut mitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen vain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun vanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä yht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä:
— Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen vuotta kerrallaan… mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät… ja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on kuulemma navetat kuin kirkot… toista on peräkylillä. Ei täällä edes jumalan auringolla herkutella.
— Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia… likaisia.
— Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy!