On turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi äveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan.
Fiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika.
Perillisiä oli jo alun toisessakin polvessa.
Ja koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa ulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan sukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen korkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen Laukeelan kartanoon.
Tämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun
Bill II:sen kanssa syntyi Fiina.
Sitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan jalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa, ettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno, nahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat. Myös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun valkea peite.
Peräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan korkoina.
Siinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo ja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän tasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä.
Isäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan!
Ei koko kylässä!
Fiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta pienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä yninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja halveksivan katseen ovelle päin.
Navetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle seinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja levitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi.