Ja perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki.
Sillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden — koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä huiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas olla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään jälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika jukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä päivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.
Kun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän sitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki ynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara hakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan pyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen keskuuteen.
Siellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta joenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt.
Ja kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito täysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse seppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle, milloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen puhelee: —
— Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät… ehkäpä kerran kahteentoista nouset… Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä paarmat ajan… ajan minä…
Siinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat, että sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen läsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä vaalivat kuin onneaan ikään… ja kaikki he ovat onnellisia.
Kun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin vetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle lehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista kannua…
Eikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat oksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän kujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai sääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua, eivätkä mielellään sitäkään.
Fiina.