Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa lehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää. Ainoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää, uskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran pari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta kuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja tuijottaa kylmästi eteensä.
Aivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari sarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta lehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen kutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen haavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa kääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani alla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki sitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla korven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy siinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on, niin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa. Niin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää viihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos olisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva Syksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä.
Mustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se harmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi hän jo navetassa, seinien suojassa. —
Minä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on Mustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal pilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli yöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun päivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä tyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se ei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt. Seisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!
Minusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:
— Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun heinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy huomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia myöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet värjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa mieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.
Se harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu käsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää, niin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä, ettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin! Mrr… marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja suuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen korrentynkään ja jäätyi siihen.
Sepän Kaunikki.
Seppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois pudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan. Vain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään vielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos pajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo yhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut!
Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat: aitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään päin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta. Sepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin jo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä paraimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio sallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut.