Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä ollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin ruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut. Pari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta olkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin, mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun katseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin, vaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän rippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä heinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä sitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman varjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein lumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä vanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään eteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin.
Näitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale hänen silmästään.
Seuraavana yönä hän sitten unensa näki.
Kevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan. Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta, ei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi, paiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat. Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti Kailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta onnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita!
— Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi.
Hän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän sentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin:
Mikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta näkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa pyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan niin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan kuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet ja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen asti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla päästäisiin edes tasaisella menolla talven yli.
Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin eteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:
— Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka?
Musiikki.