Mutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta honkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän ahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii arkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa, niiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi hautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi.
Siksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua se uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa vihreäpukuista metsänhaltijaa.
Sillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu hänen, ihmisen, korvaan käsky:
Ymmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista metsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat!
Puniken uni.
Se on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo vanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä ynisevät.
Elettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven selän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä Paavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä; hyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin muonavarat.
Jo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut, että huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin että kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta suuhunsa löysi.
Mutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken syksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin heinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen tyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen ikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä!
— Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen tahtiinsa.