— Hyvästi. Palaatko milloin?
— Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja hävittänyt.
Ja se vihreäpukuinen vanhus läksi.
Hän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi hän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle heittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä.
Kun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen jatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan. Näytti ikäänkuin se katse olisi sanonut:
"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän pyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin viisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan käden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte kuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun sammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa. Etsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä kerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan valtasauvansa varassa."
Ja se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä haltija, kuningas.
Mutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa rumille töilleen.
Ja siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli kylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen. Hän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain polvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä viitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää.
Hän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella lakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele komeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään.