Ja katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän katsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman päässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin — ihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää, se oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä vaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava hehku.
Jota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi jokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin se olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen, että tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se jäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman lakeudenlaitaan.
Se oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin selkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti huutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen, raukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman kantoja.
Mutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele. Hän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen mittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun hän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä yksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille, joka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe, jonka sävelet noin tummina soivat.
Sitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen vanhuksen käteen.
— Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden.
— Minä ymmärrän, vastasi metso.
— Jäätkö sinä?
— Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on. Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän kuninkaan autiolle kankaalle menehtyä.
— Hyvästi, soi kaihoisa ääni.