Ja sen jälkeen ne vaikenivat.
Mutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän maailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun kohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät metsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan ylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin isäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin. Ottaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee tuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään huolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie joutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa. Merkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska.
Näin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat.
Ja näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset silloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes muutamana päivänä.
Ja niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin.
Vai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt?
Hautausmaa.
Ihmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät jäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli silmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän kylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin sitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson: pää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin riippumassa. Se näytti surevan.
Kannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus: nojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata elämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä.
Häntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska.