— Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa.
— Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä minäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät nuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne vaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä polttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät luule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan.
— Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka. Niin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset, minä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran minutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen oikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat. Ja katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa, ennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas ovat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten veivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat on tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti maan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista väkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita tarvittaisikaan.
— Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki haapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja ala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee meidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä siltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat.
— Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin ei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan rantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa. Kyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että perkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten! Ei veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä langeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni päällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti honka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat.
— No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä vastakaatuneelta.
— Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi haapa.
Koivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se lohdutti:
— Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa ole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä vaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa vielä kyllikseen saa.
— No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa.