Metsässä.
— Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen lepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä sitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet nyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet enää.
Korven laitaan kaatui haapa.
Se oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin puhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä seisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään tarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta tulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä nykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat juuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja heltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti ryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja murehti koko korpi.
Vuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili hiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut se koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että metsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen isäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie havuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin. Laittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen matkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava siinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää paistattavat.
Sitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi korjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se ehkes varkain vienyt!
Siinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua kohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja ylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja siihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin tilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin.
Hiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui.
Oli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta.
— Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus kaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi lämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan kiistivät ja iloaan pitivät.