Konelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta jos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon astuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus muuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt vielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin se on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen perinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen rappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka lähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä välinpitämättömyys ovat entisen työnriemun ja olemassaolon-ilon sijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan luonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään kauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan huomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja muuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja koneessa ei ole elävätä henkeä.
Mutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse uudestisyntyy ja uutta luo. Se on maa. Jokainen solu siinä elää, uhkuu voimaa ja luomisintoa.
Maa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta arvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa. Unohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan taivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset puhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen kaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus, joka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla vapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät isien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus isäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen mullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät pettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko! Orjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja elämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan siellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä kone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma uusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa työtä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on myöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy siinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso kylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven alla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka harteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen maahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen rintaa!
Sanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua, runoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii ja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden ja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen toimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan maatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä nousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä rakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita tekijälleen heittää, missä "hallava lantakasakin navetan ikkunalla näyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta", kuten Jukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät veljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina ja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia touontekopäiviä.
Maa sekä maamies.
Maahan, maahan!
Iske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä ehtoisammaksi elosi elpyy!
Ne ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain on. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! — mutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän raaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän tavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta lähtee koko elämän kiertojuoksun alku.
Ne ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja kolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi nähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia aarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet.
Siksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran lyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman suureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä lempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus kaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi kaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret harjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin sorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää ymmärtäneet.