Katsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä, maa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo!
Ei etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon syvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka elämän takausmies on. Katsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään satojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen syvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan palkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa se kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein silmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan valtamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. —
Yksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää.
Yksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi on luoja, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita maasta luo.
Olkaa maalle uskolliset veljeni!
Olkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän ruumiinne ja henkenne voimin!
Kasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien ahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa piiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän terveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi.
Kulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten, lentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin kurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto.
Ja kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät sisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he ympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten, kosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä kolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden takaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä.
Ja mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat, aurinkoiset ajatukset tietänsä löydä.