Murtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden, jotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy yhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne hupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten piippujen juurella.

Mutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle uskollisena pysyy.

Olkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia kelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä makeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää!

Minä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja maamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti.

On niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan turkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita hellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon raiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun ahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska tehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys. Kaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto johonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on.

Ja toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin sinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot: eivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka. Älä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja rakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu isäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona soi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse vieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja mitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla millään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole!

Katso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran kärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään yhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat ymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit omassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle uskollisina pysyneet.

Kaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla asuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja noissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen hellyys.

Syvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he ovat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta: maalta.

Olkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle!