Metsähenki.
Metsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan rajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella eikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän rajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen- ja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan rajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten tutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava oli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa oikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava Metsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti kuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun Metsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset hänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin, väistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen Karjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta järvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika Maahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään. Metsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia. Siellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka oli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa kierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen sivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet aina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta arvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan laskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien keskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä säveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan neljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa majassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut, ja leppeämmäksi suli musta mieli.
Näin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja suojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki, vaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi lohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan. Levisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka nimi oli ihminen.
Mutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui
Babelin raunioiksi.
Oli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä se yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien tuhoisaksi Tursaaksi.
Mutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus.
Se tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa, ja sulavin suin supisi: "Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, — jauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon". — Välähti silloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen jälkeen: "ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!" Ja pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä.
Mutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut oli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne pienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät. Nousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen purevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka apureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui turvekattoisessa majassa.
Murhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen.
Ja kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei karhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se oli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet tiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus puhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli sisään jauhosäkkiä.