Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen uurastajan.
Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle, ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma talonsa.
Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään maata menivät.
Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein jyrähtelevä ilta.
Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena, turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto. Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin vinkasi vihuri… rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi eteisen oven auki… ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna ja vonkuna… tempaus tuima… kortena maahan rymähti pirtin vierellä seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.
Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli ikuisen asumuksensa ottanut…
Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä talossa.
Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan suurten metsärahojen varassa.
Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle ostettu.
Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —