— Se ei varkaudeksi tule… itse olen kirveenkin takonut jokisepän pajassa… ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —
Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä käynnistään.
Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt korpeen!
Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle, ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti Patamon korpea.
Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi. Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä, särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta kalakonttia sieltä kotiin tuonut.
Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen, turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja kattoa korjasi…
Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.
Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti särpimen apua.
Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.
Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai kesäisestä raatamisestaan.