Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai "vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne vaatteet…!
Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa, mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On… olisi, jos ottaisi.
Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin, ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt…
Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat. Tuossa on oja… oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua… tässä poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä luolakuopassa monet sateet oli pitänyt…
Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.
Järven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan, aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä. Kaupungista… niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan… vaikkapa iäksi menköön…
Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi… Hän ei voinut vastustaa haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli, yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla olevaan latoon.
Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen kynnyksen yli… He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois oli Marjaanan lähteä pitänyt… kesken heidän kauniita toiveitaan…; niistä ei kukaan tietänyt… ei kukaan… Vasta illansuussa hän huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat kuokat ja kovat kourat. Tilaa on… rakentakaa sovussa ja peratkaa viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista taloa…
Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja. Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina päivänlaskuja.
— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään, ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja vähän evästä Seppälästä.