Vuonna 1877 oli hän saanut vielä viettää sukulaisten ja samanmielisten ystävien piirissä kiitollisena Jumalalle viisikymmenvuotisen virassaolonsa juhlan. Julkiset kunnianosotukset, joita hän ei suosinut, oli hän kieltänyt. Virkaveljensä olivat sen tähden vain tunnustusta ilmaisevalla ja sydämmellisellä kirjoituksella esittäneet "kunnioituksensa ja rakkautensa", johon Beck kiitollisena antoi vastauksen. Kiitolliset oppilaat olivat eri seuduilta lähettäneet onnentoivotuksensa. Tässä tilaisuudessa toi hän julki tunteensa seuraavin sanoin:
"Alusta saakka olen antanut kahden periaatteen itseäni johtaa: jokapäivä tehdä työtä ensin itseäni varten, ennen kuin toisiin ja ulospäin vaikutin sekä rajottua tarkasti Jumalan minulle osottamaan velvollisuuden piiriin sen sijaan että pyrkisin mitään suurta aikaansaamaan. Siemenestä, joka näin on syntynyt, odotan opettajalle ja oppilaille ilahuttavaa satoa."
Miten hän arvosteli pitkää elämänjuoksuaan, mitä ajatuksia hänessä sen ohessa liikkui, sen näemme siitä, mitä hän 73:na syntymäpäivänään, helmikuun 22 päivänä 1877, omiansa varten on kirjoittanut. "Elähtäneeseen ikääni nähden saattaa olla viimeinen kerta, että tänään vietän syntymäpäivääni perheeni ja ystävien keskuudessa. Pidän sen tähden rakkauden velvollisuutena, menneisyyttäni katsellessa Jumalan kunniaksi tunnustaa, mikä Raamatunsana oli minun johtotähteni. Se on salminsana: 'Kuitenkin minä pysyn alati sinun tykönäsi, sillä sinä pidät minun oikeasta kädestäni. Sinä talutat minua neuvollasi, ja korjaat minua viimein kunnialla.' Minä olen pitäytynyt Jumalaan, elävään Jumalaan, niin kuin hän on sanassaan itsensä osottanut enkä sen tähden ollut koskaan ilman hänen neuvonsa johtoa, niin kuin hän on taluttanut minua oikeasta kädestäni. Minä annoin itseäni pitää ja olen pitäytynyt häneen ja myös antanut taluttaa itseäni ja olen varma, että hän korjaa minut viimein kunnialla. Kehotan teitä uskomaan elävään Jumalaan samoin kuin hänen sanaansa, mutta erittäin hänen Poikaansa, joka on viisaus ja elämä.
"Olen silmäillyt kaikille tieteen aloille, historian, luonnon ja taiteenkin, ja tuntenut siellä turhuuden, mitättömän, pysymättömän. Mutta Pyhä Raamattu on yksin tarjonnut minulle sitä, mikä on todellista ja olennaista, jonka tähden en antanutkaan minkään minun itseäni pettää ja häikäistä; se muodostaa ja muuttaa ihmisen iankaikkisuutta varten. Olisi minullakin ollut taitoa päästä suureksi tiedemieheksi, mutta olen sellaisissa pyrinnöissä, missä toiset kilvoittelevat saadakseen itselleen nimeä, itseni hillinnyt. Useat ovat minuun halveksien katsoneet, mutta minä olen heidät jumalallisen viisauden valossa ylikatsonut. — Mitä erilaisimmissa olosuhteissa, joihin virka ja kutsumus minut on johtanut, pysyi tuo salminsana johtotähtenäni. Tulin Waldthannissa villiintyneeseen, turmeltuneeseen talonpoikaisseurakuntaan, mihin ei kukaan pappi halunnut ja missä en hengestäni ollut varma. Mergentheimissä sain kerettiläispapin nimen. Baselissa kohtasi minua vastustus puolelta, josta en sitä odottanut. Tybingenissä oli kaikki valmiina estämään menestystäni. Mutta Jumala on pitänyt minua oikeasta kädestäni. Antakaa sen olla kehotuksena itsellenne uskomaan Jumalaan ja hänen rakkaaseen Poikaansa, pelastajaamme ja Vapahtajaamme. Hänen kauttaan tulee kaikki meidän kurjuutemme Jumalan, niin kuin sovitetun Isän eteen, hänen kauttaan tulevat alas kaikki armonlahjat, jotka pelastukseksemme ja rauhaksemme meille lahjoitetaan. Hänen kauttansa toivon täydellisyyteen pääsyä sellaisena, jossa synti ja heikkous vielä riippuu kiinni. Kavahtakaa tämän ajan ja maailman henkeä, epäuskoa, puoli-uskoa ja taika-uskoa, se on pyyntöni teille."
Vielä lähes kaksi vuotta sai hän vaikuttaa henkisesti pirteänä, vaikka heikkonevin ruumiinvoimin. Käydessään syksyllä 1878 tervehtimässä vävynsä perhettä Schluchternin pappilassa, otti hän heiltä nimenomaan viimeiset jäähyvästit ja lausui varmasti, että ken hänen luonaan tahtoi vielä käydä, sen tuli kiiruhtaa, sillä omena on kypsynyt ja putoaa kohta. Vielä luennoi hän säännöllisesti ja vasta joulukuun puolivälissä alkoivat hänen likimmät omaisensa aavistaa pahempaa, kun ruokahalu yhä väheni ja hengitys kävi aina vaikeammaksi. He pyysivät hänen jättämään luennoimisen. Mutta hän vastasi: "oi ei, sehän on vain minulle iloa, kun voin vielä nuoria palvella". Joulukuun 18 p:nä piti hän viimeisen luentonsa, silloin alkoi joululupa. Vielä jaksoi hän päivillä nousta ylös, kumminkin istui tavallisesti ristissä käsin hiljaa. Perjantai-illan vietti hän vielä omiensa keskuudessa vilkkaasti puhellen; meni levolle jälkeen kymmenen illalla, mutta sai vähän unta ja tunsi itsensä aamulla hyvin heikontuneeksi. Hengityskin tuli yhä raskaammaksi. Aamupäivällä lauantaina joulukuun 28 päivänä kello 1/2 9 pyysi vielä itseään kohottamaan vuoteessa, laskeutui sitten syrjälleen ja nukkui hiljaa viimeiseen uneen. Keuhkoihin ja vatsaan oli muodostunut paiseita, jotka olisivat tuottaneet elämän jatkuessa yhä suurempia tuskia. Maanantaina joulukuun 30 päivänä haudattiin vainaja suuren saattojoukon seuraamana, joka suri hänen poismenoansa, mutta samalla kiitti Jumalaa siitä siunauksesta, joka vainajan kautta oli levinnyt sekä lähimpään ympäristöön että kauemmaksi ulkomaille saakka.
* * * * *
Bernhard Riggenbach, Beckin laajimman elämäkerran kirjoittaja, vainaja jo hänkin, mainitsee että hänen ja muiden mielen, kun he vainajaa hautaan saattaessaan muistelivat hänen elämätään ja vaikutustaan, hänen kärsimisiään ja taisteluitaan, valtasi Herran sanat Mat. 5: 19. Niillä hän kirjansa lopettaakin. Teemme samoin. Ja kuuluvat nuo sanat: Sen tähden, joka purkaa yhden näistä pienimmistä käskyistä ja sillä lailla opettaa ihmisiä, hän on sanottava pienimmäksi taivasten valtakunnassa; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, hän on sanottava suureksi taivasten valtakunnassa.
End of Project Gutenberg's Johan Tobias Beckin elämäkerta, by Eero Hyvärinen