Beck eli Tybingenissä tiedekuntansa muiden jäsenien kanssa hyvässä sovussa ja seurusteli eräitten muidenkin professorien kanssa; mutta likeisempää yhteyttä ei syntynyt eikä hän täällä saanut niin uskollisia perheystäviä ja sellaista seuraa samanmielisten kanssa kuin Baselissa. Tämän hän monesti kipeästi tunsi ja usein oli hänellä yksinään olevan painostava tunne. Vaikkapa hänelle annettiinkin tunnustusta ja silloin tällöin hänen ajatussuuntaansa myönnyttiin, niin täytyi hänen kumminkin itsellensä sanoa, että hän oli yksin. Tämä ei voinut tosin häntä kerran aljetulta tieltä syrjäyttää eikä riistänyt häneltä vakaumusta kulkea eteenpäin. Hän jätti asiansa Jumalan huostaan. Mutta hän ei säästynyt myöskään kokemasta opetustapansa ja Raamattuun ottamansa aseman tähden ankaroita, jopa tulisiakin hyökkäyksiä jumaluusoppineiden puolelta nimenomaan Pohjois-Saksasta ja Baijerista. Hän ei ollut mikään taistelun ystävä ja vain silloin olisi hän tarttunut kynällä julkisesti puolustamaan mielipiteitään ja asemaansa, kun olisi tuntenut sen pakottavaksi velvollisuudekseen. Mutta hyökkäykset eivät olleet sen laatuisia, että sisällistä pakotusta puolustukseen olisi ollut. Sitä tekivät hänen puolestaan tutut, yksinpä vastustajansakin Wyrttembergissä.

Beck arvosteli kyllä terävästi olosuhteita kirkossa, valtiossa ja kansanelämässä samoin kuin tieteen piirissäkin, mutta hän tahtoi opettaa, varottaa, silmiä avata, ei sotia; aikansa vaaroista hän varotti.

Vuonna 1848, jolloin yleisiä kansanlevottomuuksia tapahtui kaikkialla, hän saarnoissaan muun muassa lausuu:

"Nykyisen ajan levottomassa kuohussa, jonka Jumala on sallinut, tiedän kristityille vain yhden neuvon: seuratkaa vanhojen apostolisten kristittyjen askeleita. Nyt käyvät tuomiot valtioiden yli, niin kuin silloin juutalaisten valtion yli. Tuota Herran ensimmäisessä vartiossa tulon seuraa nyt toisessa vartiossa tulo, joka ulottuu yli maanpiirin. Herraa odottaminen, ettei olla laiskoja, vaan sisällisesti varustettuja ottamaan häntä vastaan, pysyminen erillään poliittisesta hommasta, ja missä virka ja kutsumus vielä sen kanssa yhteyteen viepi, Herran voimasta kyyhkyjen yksinkertaisuudella ja käärmeen kavaluudella varustautua, mutta niille, jotka vielä mielellään ottavat sanaa vastaan, olla auttajina autuuteen, se on meidän yksinkertainen, mutta kyllä paljon merkitsevä tehtävämme."

"Niin, sinä levoton aika, sinä isänmaa, jota kunnianhimoiset puolueet raatelevat, jota uhkaa ystävä ja vihollinen, sinä kansa, totuudesta yhä enemmän kauemmas poikennut, jota heikot ihmiset, väärät ja kevytmieliset ystävät, narrimaiset haaveilijat yhä lähemmä kuilua vievät; sinä nuoriso, jonka ajan myrsky on ilmaan heittänyt, hiljaisesta maaperästä irtitemmannut, jossa sinun ensin tuli juurtua, voidaksesi kerran oikealla ajalla vakavana puuna ottaa sinulle aijottu paikkasi ja kantaa hedelmiä eikä vain lehtiä; sinä vanhus, neuvoinesi ylenkatsottu, kokemattomuuden ja ylpeyden huudon kuurouttama, itse harhaan menneenä siihen nähden, mitä aina ja kaikkialla totena, oikeana ja hyvänä pidettiin; sinä esivalta, arvosi menettäneenä, kaikilta puolin ahdistettuna ja kaikilta puolin ehkäistynä uhkamielisyyden ja epäjärjestyksen hengen kautta; te perheiden isät ja äidit, osaksi raskasten surujen osaksi tyhjien toiveiden pirstomina, omien lastenne vaivaamina tahi heidän tulevaisuuttansa surevina, huoaten perheenhallituksen kuorman painamina tai laiminlyödyn perhekurin seurausten vitsomina; te työmiehet, te halpa-arvoiset ja köyhät, oikeaa ystäväänne yhä enemmän väärinkäsittäen, liehakoitsijain piirittäminä, jotka teille lupailevat paratiisia ja helvetin poltinraudan merkkejä omiintuntoihinne polttaen, kunnianhimonsa, vallanhimonsa ja rahanhimonsa kautta teiltä yhä enemmän kunniallisen leipänne riistävät, lopuksi teidät pahantekijöiksi tekevät ja teurastettaviksi vievät; te arvossa olevat ja rikkaat, veljistänne onnettoman välimuurin erottamat, epäluulon, kateuden, vihan ja kiukun ympäröimät, uhkauksien hämmästyttämät, parhaan tahtonne hyvinteossa kirotut, ja pahan tahtonne kostonmiekan päänne yli nähden; te oikeat isänmaan ystävät, kansan ystävät, ihmisystävät, te kunnianmiehet, joiden sydän suree, suuttuu, verta vuotaa kaikkea tätä hätää ja sekasortoa nähdessänne, kun teidän täytyy uskollisuuden ja rakkauden nähdä maassa yhä enemmän vähenevän, täytyy nähdä tyhmyyden, kevytmielisyyden ja röyhkeyden yhä enemmän kaivavan ympäri perustusta ja hurskaat eivät voi mitään toimittaa (Ps. 11: 3), viisasten täytyy vaieta (Amos 5: 13) ihmisapu on turha (Ps. 60: 13): te kaikki, ketä lienettekin, mikä nimenne lieneekin, te tämän ajan lapset, oi jos te voisitte, tahtoisitte havahtua ja nousta ei tuohon moni- ja suuri-puuhailuun, johon teitä jo useampia vuosia sitten on kehotettu, ei siihen, vaan että te voisitte, tahtoisitte kuitenkin nousta yhteen, ratkaisevaan suur'tekoon, joka on yksinkertaisessa neuvossa: etsi oi ihminen, oi kansa, oi kuningas, etsi Jumalassa, mitä sinulta puuttuu!"

Häntä suretti, kun häntä ei ymmärretty ja hän huolehti jokaisesta, kenen huomasi väärällä tiellä, tarjoten monelle kätensä avuksi milloin tuloksella, milloin tuloksetta. Ei koskaan kuultu hänen katkeralla äänellä tai vihassa moittivan vastustajaansa. Asia, ajansuunta, väärät periaatteet, eikä henkilöt, olivat ne, joita vastaan hän taisteli. Missä huomasi rehellistä pyrkimystä, saattoi hän seurustella toisin ajattelevienkin kanssa sekä olla kärsivällinen. Hän ei ollut mikään professori tavallisessa merkityksessä, ei mikään kuiva opettaja, ei mikään kamariviisas, vaan elämän mies parhaassa merkityksessä. Hänellä oli avoin silmä elämän kaikkiin olosuhteisiin ja tapahtumiin, hän tutkien seurasi ajanmenoa valppain, tarkastelevin silmin ja siten oli hänellä harjaantunut arvostelukyky, joka ei helposti vienyt harhaan. Hän oli kokonainen mies. Ulkoa ei nähnyt, miten ankaraa hengenkuria hän harjotti itseään kohtaan eikä hänessä koskaan huomannut mitään teennäistä, pakotettua. Hän oli sisäisesti niin kootuin mielin, ettei helposti suunniltaan poisjoutunut. Mutta sen tunsi, että kristillisyys hänessä johtui vakavasta, sisäisestä kilvoituksesta ja että hänen omanaan oli rikas, sisäinen elämä. Turhamaisuutta joko kateederilla tahi yksityiselämässä ei hänessä huomannut, hän ei pitänyt itseään kiitettynä, kuuluna professorina ja häntä hymyilytti, jos joku ilman totuuden tosihalua tai ilman sydämmen tarvetta tunkeutui hänen luokseen, ihmetelläkseen vain hänessä kuulua miestä. Sellaisia hän hyvin levollisena väisti tai katkasi tunkeilemisen jollain raitistavalla sanalla. Totuus ja elämä olivat ne navat, joiden ympäri hänen elämänsä ja mielensä pyöri, niiden perään hän pyrki, niiden puolesta tahtoi vaikuttaa ja missä näitä huomasi muissa, siinä tuli niitä vastaan, kuuluivatpa henkilöt sitten mihin suuntaan tahansa.

Tässä mielessä ja hengessä vaikutti ja opetti Beck 35 vuotta Tybingenin yliopistossa ja runsasta siunausta levitti hänen toimintansa. Ulkonaisesti ei hänen elämässänsä tällä ajalla tapahtunut mitään suuria muutoksia; pääasiahan onkin, mitä sisällisesti ihmisessä, joka Jumalan kasvatuksessa ja koulussa on, tapahtuu; mutta se on vain Jumalalle selvimmin tunnettua.

Ja kumminkin seurustellessa saa ihmisen koko olennosta vaikutuksen, jos sisällistä kasvamista ja kypsymistä iankaikkisuutta varten on huomattavissa. Tätä kypsymistä täytyi Beckissäkin monenlaisten kokemusten ja vaikeuksien vaikuttaa, joita hän ja perheensä saivat kokea. Itse hän makasi moneen kertaan vuoteen omana sairaana. Raskaita sisällisiä taisteluja oli hänellä sairauksiensa aikana. Sitä todistaa esim. seuraava kirjeen ote: "Monesti lankesin polvilleni ja huusin Herralta armoa. Oi miten läpitutkituiksi tulivat sydämmeni kaikki loukot, miten syntini kävivät pääni yli ja miten selvästi sain tuntea, ettei yksikään veli voi toistaan eikä kukaan voi itseään vapahtaa, vaan ainoastaan Herra yksin ja että Hän on ihmeellinen Jumala, jota me emme käsitteillämme emmekä mielikuvituksillamme voi mihinkään ohjailla, jonka sulattavassa tulessa paraskin meissä, mitä hyvinä päivinä uskonlujuutena hyväilimme, sulaa kuin vaha tai esiintyy vain synnynnäisenä luonteena, terveenä verenkiertona, vatsan lepona, lyhyesti sanoen, lihana vielä. Miten voi syville, miettiville mielille itse 'Kristus meissä' tulla paulaksi ja petokseksi, että ne panevat oikeastaan uskonsa ellei ulkonaisiin töihin, kuitenkin sisäisiin voimankokemuksiin eikä sanaan: 'Tyydy minun armooni!' Mutta kun kaikki ajatusten innostus, myöskin 'unio mystica'n innokas ylistys lamautuu, kun Kristus meissä tulee haudatuksi, silloin voi sydäntä! ellei se opi tuntemaan ja käsittämään, että 'Kristus meidän edestämme' on A ja O, on kaiken juuri ja huippu." Taisteluistaan sisällisesti vahvistuneena hän kuitenkin aina pääsi. Monesti antoi hän luennoissaan oppilaille julkisesti ja ilolla todistuksia niistä. Perheensä piirissäkin sattui monta surua. Erittäin raskasta oli hänen saada tieto, että Sveitsissä erään papin kanssa naimisissa olevan tyttärensä yhdeksänvuotias poika tuli ammutuksi ja että ampuja, mielihäiriössä oleva sukulainen, myös surmasi itsensä.

Poikasen äiti oli jo kolme vuotta aikaisemmin kuollut. Heti surusanoman saatuaan kirjoitti Beck murheelliselle vävylleen: "Kaksi tuntia sitten saapui meille kirjeesi; tapahtuma on traagillinen yökohtaus, joka meitäkin murehuttavasti liikuttaa ja jonka täytyisi meitä vapistuttaa, ellei meillä olisi uskoa sielujenpaimeneen, joka ei anna lampaitansa kenenkään, ei saatanankaan eikä sen pimeydenvoimien temmata kädestänsä. Sen tähden emme anna itseämme harhaan saattaa tuon valheen, jota maailma niin mielellään levittää, että olisi turhaa palvella Jumalaa ja usko olisi vain petosta kuinka usein täytyi vanhan liiton hurskasten kuulla kysyttämän itseltään: Missä on nyt teidän Jumalanne? Niin, Herran itsensä täytyi kuulla: Hän on luottanut Jumalaan, auttakoon nyt häntä! — Kuinka kauhistavana ilmeni hänelle saatanan voima, joka valloitti ei ainoastaan Juudaksen, vaan yksin rehellisen, uskollisen Pietarinkin, saattoi saattoi koko kansan, vieläpä Herran itsensäkin täytyi kaatua tämän ylimurhaajan kuolemanvallan uhriksi. Tässä ihmiskunnan synkässä murhenäytelmässä ilmenee, että juuri Jumalan viholliset käyvät sotaa ei ainoastaan lihalla ja verellä, ruumiillisilla onnettomuuksilla ja sairauksilla, vaan perkeleen kamalilla hyökkäyksillä ja hänen henkisillä pimeysvoimillaan, että niiden alle voidaan joutua heikkoudessakin, koska hengen alttius ei voi lihan heikkoutta syrjäyttää; että Jumala yksin siinäkin, missä hän meille tutkimattomista, mutta aina viisaista ja hyvistä syistä antaa omiensa joutua uhriksi, pysyy uskollisena Jumalana ja Isänä, joka on oman Poikansa uhriksi antanut, että hän kuoleman kautta ottaisi vallan siltä, jolla kuoleman valta on, että hän niiden sielut, jotka hänelle kuuluvat, lunastaisi ja pelastaisi, vaikkapa ruumis on kaatunut. Molemmat mahtajat kuuluivat hänelle, toinen lapsena ja itse jo taistellen lihaansa vastaan, toinen rehellisenä ja uskovana Herran oppilaana, molemmat ovat siten Jumalanrakkautta nauttimassa, josta ei suru eikä ahdistus, ei kuolema eikä elämä, eivät enkelit eivätkä hallitukset voi erottaa. Jumala on totisesti hyvä kaikessa, mitä hän tekee; siinäkin, minkä hän sallii, kaikessa on hän hyvä."

Tammikuussa v. 1878 kuoli hänen vanhin tyttärensä, naimisissa oleva hänkin ja tämä vuosi oli isänkin viimeinen. Yhä elävämmin tunsi hän, että matkan pää lähenee.