"Huh — onhan se niin kauhean näköinen", Katri lisäsi ja viskasi Jukkaan kysyvän katseen.
Jukka kertoi asian miten tiesi, ja sanoi sitte Antille, että: "Käyhän nyt nukkumaan, veli hyvä; olethan sairas. Tule nyt nukkumaan omaan kamariisi!" sekä otti häntä kädestä. Antti totteli heti, antoi Jukan kiltisti opastaa häntä kamariin, mutta mennessään nirskautti taas hampaitaan ja väänti suutaan.
Jukka vei hänet vuoteen luo, sanoi: "kas niin, kallistuhan vaan siihen ja nuku niin sitte virkenet."
Antti laskeusi siihen heti, käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi kuorsata.
"Voi armias Jumala kuitenkin — mikä tässä nyt hyvittää kun tuo mies tuommoiseksi tuli", Katri sanoi istuen penkille kädet helmoilla ja pusertaen kyyneleitä silmistään.
Elli tuli hehkuvin poskin kamaristansa virkkine kädessään, ja kun sai kuulla isän kohtalosta, sanoi värähtelevällä itkuäänellä: "Kyllä se isä vaan kuolee — saattepa nähdä, kun minä näin semmoisen unen."
"Minkälaisen unen?" Jukka kysyi, heitti päänsä vinoon vasemmalle ja loiskautti lattialle suuren tupakkasyljen.
Katri ja Elli katsoivat sylkyä ja sitte toisiansa, silmiin. Elli kertoi unensa Jukalle.
"Noh — kyllähän siltä kuulostaa että tuo uni jotain tietäisi, mutta 'Jumalallapa tässä on onnen ohjat, Luojalla lykynavaimet', sanoo sananlasku. Ja niin se on että voi kuolla, mutta voi elääkin. Se on Jumalan vallassa se asia", Jukka sanoi hurskaasti huoahtaen.
Heikki kyyristäysi suulleen Willen vuoteelle tuvan ovipieleen ja muskutti isosti, peläten isän kuolevan. Virkkineensä laski Ellikin helmoilleen ja alkoi oikein sydämmellisesti itkeä nyyhkytellä, jotta hänen ihanat ruusupunaiset poskensa yhä vaalenivat, ja aimo pyöreät sievät huulensa värisivät sekä nytkähtelivät kapeat sirotekoiset hartiansa.