"Hm — hirveän näköinen —", Antti vastasi katkonaisesti jamaten, ja tyyneesti läksi Jukan jälessä kotiinsa päin kyhnyttelemään.
Siinä mennessä Jukka vielä uteli Antilta, mikä hänelle oli tullut ja mikä häntä rasitti, mutta niin luotua sanaa ei enää lähtenyt Antin huulilta. Hän vaan synkästi tuijotti jalkoihinsa ja väliin ylös puiden latvoihin.
Mitään kipua ei Antti nyt tuntenut.
Tuossa sitä jo näkyi Lehtiviidan punanen asuinhuoneus.
Roppe, koiran pentu, peuhasi kartanolla Mirrin kanssa. Mirri makasi selkiselällään ja kun Roppe yritti, purasemaan, sai se Mirriltä pehmeän korvakierukan, jotta heti putkahti taapäin, ja laskeutuen matalaksi etukäpälilleen tehdäkseen uuden rynnäkön.
Mutta kun Roppe huomasi Jukan ja Antin tulon kartanolle, pölähti se isäntänsä luo, hyppäsi pystyyn ja nuolla liputteli hänen sivuillaan suorana riippuvia käsiään.
Antti ei sitä huomannut lainkaan, joten polkasi koiran takajalalle; se katketa rusahti ja surkean valitushuudon päästi Roppe kiikkuen isäntänsä jälessä eteiselle, johon jäi.
Sisään tultua heitti Antti lakkinsa ja istui sanan virkahtamatta penkille nojautuen kumaraan lattian rakoihin.
"Herra Jumala, mikä sille miehelle nyt on tullut — mikä sinua vaivaa Antti? Kuule nyt minua — mikä sinua vaivaa?" Katri hätäillen puheli. Meni Antin luo ja kyykistyi katsomaan häntä silmiin.
Antti suoristi itsensä, katsoi tylsästi rengasmaisilla silmillään Katria ja vaatetta hänen otsalleen vyötettynä, sekä nirskautti hampaitaan. Mutta sanaakaan ei hievahtanut.