Muutamien reheväin kuusipensaiden välistä hän jo parinkymmenen sylen päähän näki miehen maassa selällään poikki polun ja ankarasti huitovan käsillään ja potkivan, jotta turpeita ja pieniä kiviä ilmaan pyrynään pölisi.
Luo tultuaan hän hämmästyi, ettei ollut kyetä mitä tekisi.
Vaalean siniset, melkein kuolleen verellä olivat Antin kasvot, suu hirveässä väänteessä ja hampaat ilkeästi nirskahtelivat.
"No auta hyvä Jumala — — mikä sua vaivaa Antti? — Olethan ihan hulluna —!" Jukka sanoi tarttuen Anttia käteen, sekä lisäsi, "nousehan veli hyvä pois siitä! Eihän tässä mitään hätää — kuule Antti, nousehan pois!"
Antti harrasi lujasti molemmin kourin Jukan käteen kuin hukkuva oljen korteen, sanoi: "Auta, auta — ne vievät minut onnettoman linnaan — voi, voi ne vievät minun linnaan —."
"Olehan nyt hulluttelematta ja nouse ylös, ei tässä ketään linnaan viejiä näy", Jukka sanoi ja irvissä ikenin veti Antin pystyyn.
"Kas kas — jo menivät — eivätpä uskaltaneetkaan — niin menivät ettei näy jälkiäkään", Antti puheli noustuaan, yhä pitäen Jukan tervaisesta kädestä sekä vilkuillen hajamielisesti ja tylsästi väliin Jukkaan ja väliin joka taholle.
"Eikä tässä mitään ole ollutkaan — ihanhan olet, nyt sekauksissasi, Antti veliseni —" Jukka yhä edelleen lohdutteli.
"Hm-hmh — vai sekauksissani, vai sekauksissani —" Antti vastasi yhä nirskuttaen hampaitaan ja rengasmaisesti katsoen Jukkaa silmiin.
"Oikein olet hirveän näköinen, mikä sulle nyt on tullut kun tuollainen olet? Heitä nyt jo sikseen, ja lähtään pois kotiin", Jukka edelleen hänelle puheli.