Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti, karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden latvoista alas päin kiviä.
Mutta ne vain irvistelivät ja pitkää nenää näyttivät.
Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja puiden latvoilla.
"Jaa, — jaha — vieläkös irvistelet, vieläkös irvistelet — vai kapinallisissa aikeissa — vai — vai kapinallisissa — aikeissa — tekeekö mielesi mielitteletkö nylkemään vielä meitä torppari raukkoja — ähäh — ähäs — ähäs, kutti kutti — kas tuossa — tuossa vielä yksi — kas niin, saitko jo — — jasoo, ventta ventta — sinäkö Karhulan kartanon ihmissyöjä, möhömaha — pajatukki — tuosta sinä saat; tuosta — kas kas — sattuiko nenään — tuossa vielä yksi — sinut tapan ja syön kuin koira kärpäsen — mielitteletkö vielä torpparejasi syödä — irvistäppäs vielä — — no tästä saat — soh — nyt makaat siinä puun juurella pää kirottu herrassöötinki — otan vielä korvistasi kiinni ja lyön tuohon kiveen ettei jää luun suremata — kas noin, kas — ähäs — —"
Antti oli raivossaan. Kiroillen ja siunaten hän kiviä pommitteli puiden latvoihin. Erään kuusen juurelta otti kaksihaaraisen lahopuun ja alkoi hampaitaan nirskutellen sitä rajusti kiveen hutkia. Ja kun lahon sirpaleet viimeiseen saakka hänen kourastaan katosivat, silloin oli Karhulan herrassöötinki hänen mielestään siinä pieninä lihan ja luun murusina.
Tekoaan tylsästi katsellen hän sitte tyytyväisenä istui kivelle keveät kätensä kupeillaan. Mutta tyytyväisyytensä yhtäkkiä muuttui pelon sekaiseksi kiukuksi.
Eteensä ilmestyi pitkäkoipinen ja jättiläisvartaloinen nimismies, ja hirmuisesti kilkkavat kahleet käsivarsillaan.
"Ö-höm — tuossa se peto nyt on — ö-höm — kahleet — tänne, kahleet, ö-höm — ja mies linnaan!" hän jyreästi puhui. Tarttui Antin niskakaulukseen ja veti suoraksi kuin tapetun koiran tantereelle. Silloin vanginkuljettaja lukitsi kahleet Antin jalkoihin, vaikka tämä puri nimismiestä käsiin kuin susi lampaan koipeen ja potki kiviä ja turpeita vanginkuljettajaa päin naamaa että pölisi. Vielä lisäksi näki hän ympärillään joukon irvisteleviä pitkänokkaisia herroja sarvet päässä, jotka usuttelivat nimismiestä ja vanginkuljettajaa vaan häntä kahlehtimaan ja viemään linnaan, sekä nauraa virnistelivät hänen rukouksilleen ja anteeksi pyynnölleen.
Tervajukka oli tavallisella työllään Karhulevon syrjäaholla. Siinä itsepintaisia tervaskantoja pilkkoillessaan hän kuuli lähellä ankaraa raivokasta melua, kirouksia, voivotuksia, pitittelemisiä ja rukouksia sekä anteeksi pyyntöjä.
Hän heitti työnsä, nakkasi päänsä kallelleen vasemmalle, purasi tupakkaa ja läksi astumaan ääntä kohti, jotta puukenkänsä kiviin keikkasivat.