"Myttyyn meni — myttyyn meni, voi voi sentään minua — voi voi noita kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä petoja — niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle, nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.
"Herra hyvästi siunatkoon — Antti kulta, oma rakas mieheni — ihanhan sinä kadotat järkesi — heitä nyt pois — vallan hyvästihän tässä toimeen tulemme — heitä nyt pois tuo — sinä kadotat järkesi! — Turvaa edes Jumalaan! — 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos heitä', sanoo Wapahtaja."
"Mene sinä Jumalinesi — minä en jaksa kärsiä —!" Antti tuikeasti vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin loukkoon.
"Herra Jesus — nythän sinä —!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se vielä koskaan ennen ollut tehnyt.
Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.
Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne menisi.
Hänen korvansa soittivat ja suhisivat kuin kirkon urut.
Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen, pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.
Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.
Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon, nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen irvistelivät leuvat sojona.